- Tarkastus!

Riia laskee valokuvakansion viereensä punkalle ja nousee. Hän on ollut täällä tarpeeksi pitkään muistaakseen, että tarkastuksen aikana täytyy seistä. Raskas ovi aukeaa ihmeen hiljaa; vain lukon loksahdus ilmaisee, että joku on tulossa sisään. Riia ilahtuu, kun näkee, että tulija on Eila. Eilalle ei tarvitse esittää mitään - ei edes kovaa, vaikka täällä onkin.

- Huomenta, Riia. Katsotaanpa sitten taas, että kaikki on niin kuin asiaan kuuluu.

Riia nyökkää, ja seuraa katseellaan, kun Eila käy läpi kaapit ja hyllyt, katsoo kirjojen taakse ja alusvaatteiden alle. Mitään kiellettyä ei löydy, tietenkään. Riia on ollut jo tarpeeksi tyhmä; hän ei aio olla täällä päivääkään enempää kuin on pakko.

Eilan liikkeet ovat ripeät, mutta rauhalliset. Eila on ollut täällä töissä yli kymmenen vuotta; hänelle tämä on arkipäivää. Riiakin on alkanut jo sopeutua arkeen – mutta sellin ikkunaan ripustetun joulutähden näkeminen saa hänet voimaan pahoin. Hän ei voi käsittää, että pian on joulu, ja hän tulee viettämään sen täällä. Aivot kyllä käsittävät, mutta sydän ei suostu hyväksymään totuutta. Lola….

 

Riian katse pysähtyy sängyllä olevaan valokuvakansioon. Yksi kuva on pudonnut taskusta ja lojuu sängyllä kuvapuoli heihin päin; ilosta loistavat tähtisilmät, hillon tahrima naama ja kultaiset kiharat. Lola! Annatko äidille anteeksi, ettei hän tule jouluksi kotiin?

Kyyneleet kihoavat Riian silmiin. Eila seuraa hänen katsettaan, poimii valokuvan sängyltä ja katsoo kuvassa säteilevää lasta. – Lola, niinhän se oli? Kuinka vanha hän taas olikaan?

Riia nyökkää kyynelten läpi. – Neljä ja puoli. Täyttää vappuna viisi... silloinkaan minä en voi olla hänen luonaan!

Lisää kyyneleitä tulvii Riian silmiin. Huulilta karkaa äänekäs nyyhkäisy. Häntä hävettää. Mokoma nyyhkyneiti! Oma syyhän se on, että täällä ollaan. Ei auta itku markkinoilla. Eila voisi tuhahtaa ja sanoa niin, mutta Eila ei sano. Sen sijaan hän taputtaa Riiaa äidilisesti olalle, ojentaa nenäliinan ja sanoo:

- Tyttäresi on vielä pieni. Tulee uusia, onnellisempia jouluja, kunhan pääset täältä pois ja saat elämäsi raiteille. Ja siihen asti sijaisperhe pitää hänestä hyvää huolta. Niinhän sinä olet itsekin sanonut.

Riia niistää ja saa nyökättyä, vaikka Eilan sanoja on juuri nyt vaikea uskoa - paitsi sitä, että Lolalla on hyvä olla sijaisperheessä. Marika, sijaisperheen äiti, on kaikkea sitä, mitä Riia ei koskaan ole osannut olla: pullantuoksuinen. Turvallinen. Raitis.

Eila on jo lähdössä, mutta pysähtyy vielä ovella.

- Huomenna on äiti-lapsi-päivässä pikkujoulut. Haluatko aamulla tulla paistamaan pipareita? Voitte sitten yhdessä koristella niitä.

- Haluan.

Riian vastaus on melkein pelkkä henkäys, mutta Eilalla on kokeneen vartijan tarkka kuulo - ja sitäkin tarkempi vaisto.

- Hyvä. Haen sinut yhdeksältä. Nähdään huomenna.

* * *

Kun Riia aamulla saapuu keittiöön, sinne on tullut joulu. Kaikilla on tonttulakit - jopa vartijoista tiukimmalla, Markella. Keittiössä leijailevat jouluiset tuoksut, ja Eila on laittanut joululaulut soimaan. Riiaa alkaa taas itkettää, mutta hän ei halua märistä muiden nähden. Niinpä hän syventyy tutkimaan piparimuotteja, joita on muovirasioissa pöydillä. Häntä hämmästyttää, miten paljon niitä on: poro, porsas, enkeli, tähti, ukko, akka ja vaikka mitä. Kun Riia oli lapsi, heillä oli vain yksi piparimuotti: ruostepilkkujen koristama lommoinen peltimuotti, jolla äiti krapulassa paineli valmistaikinaan sydämenmuotoisia reikiä herättyään tapaninpäivänä, kun jouluviinat oli juotu.

Riia poimii muottirasiasta pipariakan ja alkaa painella taikinaa sillä. Viereisessä pöydässä Milja vaihtaa muottia joka piparin jälkeen ja nauraa Riialle:

-Teetkö sinä pelkkiä akkoja? Etkö yhtään kyllästy tekemään koko ajan samaa?

Riia pudistaa päätään. Ei hän kyllästy. Hän ei kyllästyisi jouluun varmaan koskaan, jos joskus saisi kokea oikean joulun.  

Kun pelti on täynnä pipariakkoja, Riia laittaa pellin uuniin ja käärii sätkän. Ajatukset kiertyvät taas lapsuuden jouluihin; viinitonkan hanan lorinaan ja äidin vihaiseen, puuroiseen ärähdykseen: Lakkaa hoilaamasta siitä saatanan varpusesta! Tai et pysty istumaan perseelläs, ennen kuin ensi vuonna! Varpunen jouluaamuna oli jäänyt kesken, ja Riia oli piiloutunut siivouskomeroon leikkimään joulua. Hän oli piirtänyt komeron seinään eskarista pöllityllä mustalla tussilla joulukuusen, tonttuja ja paljon poroja. Äiti ei koskaan huomannut. Se avasi siivouskomeron oven vain heittääkseen sinne tyhjiä pulloja - tai kerätäkseen ne, kun tarvitsi rahaa ostaakseen lisää kaljaa.

*

Riia herää ajatuksistaan palaneen käryyn. Hän rientää uunille, mutta liian myöhään: pipariakat ovat kärähtäneet aivan mustiksi. Riia kiroaa ääneen, ja kyyneleet ovat taas vaarallisen lähellä. Äiti antoi selkään, jos hän itki, joten hän oppi olemaan itkemättä. Itkun sijasta hän soimasi itseään, niin kuin äitikin aina teki. Tutut ajatukset värjäävät mielen mustaksi - ja saavat kaipaamaan aineita turruttamaan tunteen, kun hän katsoo mustaksi hiiltynyttä pipariakkojen armeijaa. Aina mä tyrin. Mä en osaa mitään. Mä olen ihan kuin mutsi. Senkin piparit aina paloivat. Mä olen ihan liian paska kenenkään äidiksi… Lolalle ois parempi, jos se unohtais mut, eikä sen tarttis nähdä mua enää koskaan!

Milja katsoo katastrofia Riian uunipellillä ja helähtää huolettomaan nauruun, - ihan kuin oltaisiin kesäleirillä, eikä vankilassa. 

- Oho, nehän kärähti! Arvaa kuinka monta kertaa mulle on käynyt samoin.

Riia ei vastaa mitään. Milja katsoo häntä hetken ja jatkaa:

- Kuule. Kun sun kersa tulee, niin voitte koristella näitä mun tekemiä. Mä vähän innostuin ja tein monta pellillistä, vaikka mun lapsi on vasta vauva. Eihän se edes osaa koristella mitään pipareita vielä. Sit kun se on tarpeeks vanha osaamaan, mä oon jo kotona sen kanssa ja opetan sille, miten piparkakkutalo liimataan sokerilla kasaan. Lapset rakastaa sitä vaihetta... vaikkei ne saakaan koskea sulaan sokeriin.

Riia rutistaa esiin hymyn. Sydän ei lakkaa kirvelemästä, mutta Miljan kiltteys lohduttaa silti. Milja on kiva. Hassua, että vankilassakin voi olla hyviä tyyppejä; semmoisia, jotka välittävät muista. Piparitalon kasaamiseen hän ei osaa ottaa kantaa. Heillä ei sellaista askarreltu. Ja koulun köksäntunneiltakin hän useimmiten pinnasi, kun ahdisti liikaa olla koulussa.

 

Kun piparit on paistettu ja keittiö siivottu, ensimmäiset lapset tulevat. Miljan kuusikuinen vauva jokeltaa riemastuneesti tekokuusessa killuville joulupalloille, ja joku isompi lapsi laulaa Hei tonttu-ukot, hyppikää melkein nuotilleen, ja sen äiti itkee paperipöytäliinan märäksi.

 Ja sitten tulee Lola. Sievänä kuin enkeli, arkana kuin pieni lintu, tonttulakki päässä ja soma tonttumekko yllä hän seisoo ovensuussa puristaen tiukasti sijaisäidin kättä. Kun Riia koittaa mennä halaamaan, Lola ensin piiloutuu Marikan selän taakse, mutta Eila on neuvonut antamaan aikaa. Eikä Eilan neuvo ole huono: Kun Marika on lähtenyt ja he ovat Lolan kanssa kaksin, tyttö sulaa ja on kohta oma iloinen itsensä, höpöttäen ja kysellen.

- Äiti, miksi täällä on kaikki ovet lukossa? Mitä varten meidän piti mennä sen laitteen läpi joka piippaa, jos ei muista riisua rannekelloa? Mitä täällä syödään aamupalaksi? Onko teilläkin puuroa ja kanelia? Minä tykkään kanelista. Äiti, saako vankilassa nauraa, vai onko se kiellettyä? Kun kaikki ovat niin vakavia täällä.

Riia vastailee kysymyksiin parhaansa mukaan. - Ovet ovat lukossa, ettei kukaan lähde pois ilman lupaa… Se laite kertoo, jos joku meinaa tuoda tänne jotain sellaista tavaraa, mitä ei saa tuoda.

- Mitä tavaraa?

- No… vaikka kirahveja, tai virtahepoja.

Lola kikattaa ajatukselle, että joku yrittäisi tuoda virtahevon vankilaan ilman lupaa. Tyttö koristelee pipareita tohkeissaan. Pinkkiä pikeeriä on paidassa ja hiuksissa ja vaikka missä. Kun pinkki pikeeri loppuu, itkupotkupettymys ei ole kaukana, mutta onneksi Eila huomaa hädän ja neuvoo, mistä sitä löytyy lisää. Lola kirmaa hakemaan lisää pikeeriä  - mutta unohtaa koko asian, kun huomaa sivupöydälle jääneen pellillisen palaneita pipariakkoja. Tytön silmät leviävät suuriksi ja alkavat loistaa. Hän nappaa pelliltä kaikkein pahiten kärähtäneen piparkakkuakan ja juoksuttaa sen Riian luokse: - Äiti, kato mitä mä löysin!

Riia nolostuu. Olisi pitänyt muistaa heittää menemään koko epäonninen satsi!

- Älä sitä ota! Hän yrittää. – Katso, täällä on tonttuja ja enkeleitä. Haluatko koristella tontun vai enkelin?

Lolan kasvoille nousee uhmakas ilme. – Tontut ovat tyhmiä, ja enkelit myös! Minä haluan koristella pipariäidin!

Riiaa ei enää nolota, vaan hävettää. Hän yrittää napata pipariakan tytöltä pois, mutta tyttö väistää ketterästi kuin sirkushiiri. Riia yrittää uudestaan, ennen kuin kukaan huomaa.

– Anna se tänne! Se on pelkkä roska!

Lolan sievät kasvot vääntyvät itkuiseen ilmeeseen.

- Ei se ole roska! Tyttö huutaa niin kovaa, että kaikki kääntyvät katsomaan. - Se on äiti!

Riian posket leimahtavat helakanpunaisiksi. Nyt kaikki näkevät ja kuulevat, että mä olen koko vankilan paskin äiti!

Riia odottaa pilkkanaurun remakkaa, mutta kukaan ei naura. Kaikki jatkavat omia touhujaan, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut – paitsi Eila, joka loihtii esiin koko tötteröllisen pinkkiä pikeeriä. - Kuka tahtoo tehdä piparipossuja?

Lola harkitsee tarjousta, mutta ei vieläkään luovu pipariakasta. - Mä voin tehdä possuja… jos mä saan pitää pipariäidin.

Eila nyökkää, aivan kuin kyseessä olisi maailman tavallisin asia. - Tietysti saat. Koristele sinä possut, niin minä haen sinulle rasian pipariäitiä varten.

Lola katsoo Eilaa, ja päättää luottaa. Pian piparipossut ovat pinkin tahnan peitossa - kuin myös Lolan essu, suupielet ja posket.

 

Kun piparit on koristeltu ja syöty kuuman kaakaon kera, toinen vartija tulee ilmoittamaan, että sijaisäiti on tullut hakemaan Lolaa. Riia toivoo, että Lola on jo unohtanut koko pipariakan, mutta tyttö kipittää vaativan näköisenä Eilan luo. - Sinä lupasit pipariäidin!

Eila katsoo Lolaa yhtä vakavana kuin Lola häntä. - Niin lupasin. Kas tässä!

Eila ojentaa Lolalle margariinirasian. Lola avaa kannen ja näkee, että rasiassa ei ole margariinia. Eila on vuorannut rasian talouspaperilla ja laittanut kärähtäneen pipariakan sinne. Lola ottaa rasian, sulkee kannen ja nyökkää juhlallisesti. Sitten hän juoksee halaamaan Riiaa.

- Heippa äiti! Harmi kun et pääse viettämään joulua meidän kanssa. Hyvää joulua! Äläkä syö liikaa piparitaikinaa, niin ei tule vatsa kipeäksi.

Riia saa pidettyä reippaan hymyn kasvoillaan, kunnes Lola on kipittänyt vartijan perässä käytävään, jossa Marika jo odottaa. Hän pitää tunteensa kurissa myös keittiötä siivotessa, hoilaten muiden mukana ala-asteelta tuttuja joululauluväännöksiä ja sadatellen äidillisen tuohtuneesti hinkatessaan pikeeritahroja pöydiltä ja tuoleista: miten ne oikein onnistuivat saamaan enemmän kuorrutetta kalusteisiin kuin niihin perhanan pipareihin! Vasta sellissään hän murtuu ja kastelee nyyhkytyksillään Rikosseuraamuslaitoksen lakanat.

* * *

Jouluaatto on piinallisen pitkä. Koska on pyhä eikä työtoimintaa ole, Riialla on aivan liikaa aikaa ajatella. Miten toisenlaista kaikki voisikaan olla, jos ei olisi itse ollut niin hölmö ja pilannut kaikkea!

Muovikuusi osaston oleskelutilassa tuntuu liiankin hienolta tällaiseen paikkaan - ja silti kaikki paneutuvat sen koristeluun, kuin se olisi maailman tärkein asia. Milja ja Elina saavat jopa aikaan pienen riidanpoikasen joulupallojen paikoista. Riiaa ei jaksa kiinnostaa, vaikka hän onkin näön vuoksi touhuavinaan mukana. Vaikka Riia on ensikertalainen, ei vankila sentään onneksi ole sellainen elokuvista tuttu maanpäällinen helvetti, jota hän oli etukäteen pelännyt. Mutta koti se ei ole. Varsinkin näin joulun aikaan kurkkua kuristaa kaipuu – järjenvastainen, lohduton ikävä kotiin, jota ei ole olemassa; kuvitteelliseen elämään, jossa hänelläkin olisi jouluverhot keittiön ikkunassa ja  kinkku uunissa paistumassa. Sellaista joulua ei Riia ole kokenut koskaan. Tokko hän osaisi semmoista joulua viettääkään. Ja silti jokin saa hänet haaveilemaan. Tällaisena päivänä ne haaveet kirvelevät vielä tavallistakin enemmän. Joulu ilman omaa lasta ei ole joulu eikä mikään, pelkkä yhdentekevä vankeusrangaistuksen päivä muiden joukossa.

 

Riia koittaa olla ajattelematta Lolaa, koska ei halua itkeä muiden nähden. Hän heittäytyy koko tarmollaan selvittämään jouluvalonauhan umpisolmut, ja tuntee hienoista ylpeyttä, kun valot lopulta loistavat muovikuusessa: kerrankin elämässään hänestä on ollut hyötyä muille. Milja kehuu häntä näppäräksi, ja Riia toivoo, että Miljan paikalla kuusta ihailemassa olisi Lola.

 

Kun joulupuuro on syöty ja joululaulut raakuttu epävireisenä soraäänikuorona, on aika palata selleihin. Riia makaa punkallaan, ja tutut piinaavat ajatukset löytävät hänet taas. Hän yrittää lukea, mutta löytää itsensä kirja väärinpäin kädessä - miettimässä juuri niitä asioita, joita hän ei haluaisi ajatella lainkaan; enimmäkseen virheitä, joista hänen elämänsä koostuu. Häntä puistattaa, kun hän muistaa Lolan isän. Riia ei ole nähnyt Jonia sen jälkeen, kun pakeni vauva sylissä pakkaseen huumepsykoosissa riehuvaa miestä.

Turvakotiaika oli onnellista. Kunpa hän olisi suostunut vieroitushoitoon, jota silloin tarjottiin! Mutta hän kuvitteli pärjäävänsä ilman. Niin paljon virheitä, niin paljon haaskattuja mahdollisuuksia. Mä oon pilannut mun elämän! Lola parka, se olis ansainnut paremman äidin. Mutta mitä mä sille voin, että musta tuli tämmönen? Mä pilaan Lolankin elämän… just niinku mun mutsi teki mulle.

 

Menneisyydestä mietteet kiertyvät vastentahtoisesti tulevaisuutta kohti. Toisiko se tullessaan muuta kuin uusia repsahduksia, uusia virheitä, uusia pettymyksiä vanhojen päälle? Vai vieläkö hän voisi yrittää uudestaan? Aloittaisi alusta. Hankkisi ammatin... löytäisi töitä. Paistaisi pipareita omassa keittiössä, omassa kodissa. Voisiko se olla vielä mahdollista? Voisiko musta vielä tulla Lolalle oikea äiti? Toivo läikähtää Riian rinnassa, sitten taas hiipuu. Miks mä muka onnistuisin nyt.... kun aina ennekin oon pilannut kaiken?

 

Riian kännykkä kilahtaa. Marika on laittanut valokuvaviestin. Riia klikkaa viestin auki ja näkee piparkakkutalon, jonka takana epätarkkana häämöttää Lolan punaposkinen hymy. Talo seisoo pirtin pöydällä, piparitaikinasta tehdyssä pihassa. Kuinka ihmeellisen kaunis talo se onkaan! Katto on koristeltu ranskanpastilleilla ja tomusokerilumella. Ikkunoista näyttää hohkavan lämmin valo: talon sisällä ollaan onnellisia, lauletaan joululauluja ja avataan lahjoja. Talon pihassa on komea piparikuusi, ja sen edessä seisoo hymyilevä pipariakka – se palanut, juuri se, jonka Lola sai vankilasta mukaan. Paitsi ettei se enää näytä palaneelta. Koko pipariakka on kuorrutettu valkealla pikeerillä, niin kuin sillä olisi kaunis valkea prinsessamekko päällä. Keskellä pipariakan rintaa hohtaa suuri vaaleanpunainen sydän, pikeeristä sekin. Marika kirjoittaa: Lola halusi tehdä pipariäidille oman kodin, jotta silläkin olisi kaunis joulu.

 

Kyynelet valuvat Riian silmistä, kun hän vastaa:

Kiitos kuvasta. Hyvää joulua! Kerrothan Lolalle, että pipariäiti on hyvin onnellinen, kun saa viettää joulunsa noin ihanassa kodissa.

 

© Virva Guttorm