Jouko Lehtisaari

- Hyvää joulua isä! 

- Hyvää joulua ukki! 

Aarne-ukki sai toivotukset videopuhelun kautta. Aarnen tytär Liisa ja tämän puoliso Sauli olivat ulkomailla viettämässä joulua lastensa kanssa. Liisa oli aina haaveillut viettävänsä joulun Madeiralla perheensä kanssa. Nyt siihen oli tullut mahdollisuus ja he tarttuivat siihen. Liisan silmät loistivat, kun hän kertoi Madeiran jylhistä maisemista. - Isä, täällä on niin kaunista! 

Aarnen ahavoituneet kasvot nykivät hänen vastatessaan jouluntoivotuksiin. 

-Hyvää joulua! Aarne ei osannut muuta sanoa. Hän räpytti silmiään ja nypläsi sormillaan kissan pöydälle jättämää lelua.

- Heippa ukki! 

- Heippa iskä! Vietä hyvä joulu! 

Näyttöruutu pimeni, ja Aarnen poskelle vierähti kyynel. Toisten iloiset jouluntoivotukset herättivät kovan kaipauksen yhteisestä joulusta. Sonja, Liisan ja Saulin esikoinen oli tomera 12 vuotias. Hän kävi koulupäivän jälkeen tallilla hevosia hoitamassa ja ratsastamassa. Kuopus Tiia, 9-vuotias, juoksi aina Aarnea vastaan pitkä vaalea tukka hulmuten halaamaan lujasti ukkia. Eläväinen Tiia oli kiinnostunut vanhoista kulkuvälineistä, joista kyseli ukilta lähes taukoamatta. 

Kaappikellon lyönnit palauttivat Aarnen takaisin tähän hetkeen. Oli lähdettävä jouluostoksille, vaikkei niin välittäisikään. Jouluntoivotuksista olisi pitänyt jäädä hyvä mieli, mutta nyt siitä jäi vain suru puseroon. Aarne puki kengät jalkaansa ja takin ylleen, hätyyttäen samalla kissaa eteisestä keittiön puolelle.

- Menehän siittä, Mirre! Et sinä lähe mihinkään!

Aarne ottaa rollaattorin porstuasta ja lähtee potkuttelemaan kohti kauppaa. Onneksi kauppaan mennessä oli pari loivaa alamäkeä, joissa Aarne voi seistä rollaattorin jalaksilla ja huilia hieman. Rollaattoria Aarne käytti ainoastaan pidemmillä matkoilla; muuten hän pärjäsi ilman. 

Kaupasta Aarne osti vaatimattomat joulueineensä: ruisleipää, pienen valmiiksi paistetun kinkun, pari joululaatikkoa, kotikaljaa ja silakoita. 

- Hyvää Joulua!  toivotti kassaneitikin. Väkinäisen hymyntapaisen sai Aarne neidille irvistettyä. 

Allapäin Aarne käveli rollaattoreineen kotiin.

- Samperi! Tämäkin rakkine jää jokaiseen lumipaakkuun jumiin!

Yskänpuuska yllätti pienessä ylämäessä, eikä siitä meinannut tulla loppua. Miksi terveydenkin pitää reistailla tällaisena päivänä?

- Kumarainen mies yskii keuhkojaan pihalle, eivätkä ohikulkijat edes huomaa koko asiaa!

Aarne istuu rollaattorin penkille huilimaan ja tasaamaan hengitystä.

- Oijoi! Vieläkö tästä perille selviää? 

Pakkasta on liki kolmekymmentä. Jäipä miehellä huivikin kotiin, ja pakkastuuli puree kaulaa. 

- Köhh! Köhh!...

Talitiainen pyrähti läheiselle koivun oksalle istumaan. Se näytti olevan tarmoa täynnä.

- Hyvää joulua vaan sinullekin, hemmetin talitintti! Köhh! 

Ostoskassi rollaattorin korissa vanhus köpötti lyhyillä askelillaan viimeiset sadat metrit kotiinsa.

Kotiin selvittyään vanhusta jo kadutti kiukuttelunsa.

-Anteeksi sinulle, talitintti! Anteeksi kovasti. 

Aarne sytytti leivinuuniin tulet, että saisi vanhan talon hirret taas lämpimäksi. Näillä pakkasilla talo tuntui harakan pesältä. Aarne vei lintulaudalle auringonkukan siemeniä ja ripusti pihakoivuun muutaman talipallon sekä läskin suikaleita, joita kauppias oli ottanut talteen ja jakanut niitä ilmaiseksi haluaville. Pienen kylän etuja, Aarne mietti.

- Hyvää joulua, kaikki tirpat! Ja miksei oravatkin, hän lisäsi hiven alakuloa äänessään. - Harakoille en toivota mitään! Eilenkin levittivät roskat pitkin tannerta, kun roska-astian kansi jäi raolleen! 

Aarne otti pari askelta kotiovea kohti, pysähtyi ja tuhahti.

- No…hyvää joulua sitten harakoille myös! Nyt meni jouluntoivotukset kyllä ihan harakoille! jupisi Aarne itsekseen ja hieman jo hymyili.

Pienen talon ulko-ovi narahti, kun Aarne astui viileään porstuaan. Siitä hän jatkoi kaiteesta tukea ottaen kohti tupaa. 

Tuvassa oli leveät, siniharmaat, hieman kuluneet lattialankut, ja tuvan nurkassa kookas leivinuuni, jolla muori eläessään paistoi hiivaleivät ja rieskat. Niitä muistellessa Aarnella kihosi vesi kielelle, ja tuli auttamatta kauhea ikävä muoria. 

- Miksi sinä, Alma-kulta, lähdit? Kovin on yksinäistä ollut sinun lähdettyä. Ei joulupöydässäkään juuri särvintä ole ollut, muuta kuin jälkipolven käydessä. 

Jälleen Aarnelle nousi vesi alaluomelle hänen muistellessaan puolisoaan. Niin oli lämmin ihminen Alma. Jälkipolvetkin viihtyivät muorin herkkupatojen äärellä. Liisan ja Saulin  pienokaiset istuivat mielellään kiikkustuolissa Alman sylissä. 

- Ei ole tuokaan puinen leipälapio paikaltaan liikkunut Alman lähdettyä, monet on rieskat sillä paistetut. Ja kiikkustuoli on pyhä! Siihen en ole koskenut Alman poismenon jälkeen. 

Aarne katsoi haikein mielin keskellä tupaa lepäävää kiikkustuolia. Alma oli hionut käsillään käsinojien päät puupinnalle. Aarne muisti, kuinka kiikkustuoli ja lattialankut narisivat Alman sillä keinuessa. Se oli kotoisa ääni, matto kiikkustuolin alla hieman ääntä vaimensi.  Alma hyräili lauluja kiikkuessaan ja odotellessaan pottujen, tai jonkun muun ruoan, valmistumista. Nyt Aarne antaisi mitä vain saadakseen nuo hetket takaisin. 

Aarne seisoi keskellä keittiötä ja katseli ympärilleen muistellen elettyjä aikoja. Muutama vanha lasten lelu oli pärekopassa nurkassa. Seinällä roikkui pari puukkoa ja kuksaa poronsarvista tehdyistä koukuista. Monet yhteiset eräreissut ne olivat heidän vöillään roikkuneet. 

Erikokoisia kattiloita roikkui leivinuunin viereisellä seinällä. Keittiön perällä oli heidän pieni makuukammarinsa, jossa Aarne nykyään nukkui yksin. Eteisen vierestä pääsi entiseen Liisan huoneeseen. Yläkertaan johtivat siniset puuportaat. Jykevä keittiön puinen pöytä seisoi keittiön ikkunan edessä. Sen ääreen Aarne jälleen istuutui katselemaan ikkunasta ulos, niinkuin oli tehnyt melkein koko tämänkin päivän.

Jouluaaton neljäs auto ohitti keittiön ikkunan; harmaa Octavia, suksiboksi katolla. Mihin lie menossa sekin, muualle kuin eteenpäin? Aikaisempi auto oli  farmarimallin Avensis, harmaa sekin. ehkä hieman tummempi sävyltään.  Aarnella ei enää ollut autoa lainkaan. Lääkäri eväsi kortin, kun vanhuksen kunto heikkeni. - Paskat se niin heikko ole, ettenkö ajamaan pystyisi! Aarne jupisi itsekseen hirsiseiniä peittäviä pinkopahveja katsellen. 

*

"Pökköä pesään, ettei vanhat luut kalise!" Mutisi Aarne ja nousi lisäämään leivinuuniin puuta. Ikkunan heijastuksessa hän näki oman kumaran hahmonsa rahjustavan keittiön poikki. Harmaat ja harvat olivat Aarnella hiukset nykyään; ennen ne olivat tummat ja tuuheat. 

- Ite oon taloni rakentanut… ite uunin muurannut! Aarne mutisi lisätessään puita pesään. - Vilinää täällä joskus piisasi, kun Liisa kavereineen vilisti peräkanaa ympäri taloa, niin, ettei aina erottanut mistä yksi alkoi ja mihin toinen loppui. Nyt eivät enää lasten huudot raikaa, eivät pienet kantapäät tömise. Ennen oli orsi täynnä leipää, pakastin täynnä marjoja sekä lihaa... nyt on pöydässä hikinen kaupan ruisleipä ja eläkkeentyngällä ostettu valmiskinkun palanen!

Aarne muisteli kaihoisana viime joulua. Silloin oli heilläkin kystä kyllä, kun Liisa ja Sauli lapsineen olivat hänen luonaan. 

Ei Aarne heiltä ulkomaanjoulua pois haluaisi ottaa. Oli vain niin kova ikävä! Yksinäisyys painoi ryhtiä kumaraan hänen istuessaan keittiön penkillä. 

Kaappikello paukutti kello kahdeksaa illalla. Kissa pudotti uuninpankolta kattilan lattialle kauhealla kolinalla, ja vanhus havahtui mietteistään takaisin tähän hetkeen. 

-Sinä, Mirre… sinä sentään olet täällä! Tulehan tänne, niin rapsutan! Ostin sinullekin silakoita kaupasta.

Mirre tuli Aarnen syliin ja alkoi kehrätä. Kyynel, tällä kertaa ilonkyynel, vierähti vanhuksen poskelle.

-Hyvää joulua, Mirre… kiitos, että olet olemassa! Vietetään me kahdestaan rauhallinen joulu täällä kotona Perähikiässä.

© Jouko Lehtisaari