Virva Guttorm

Vauva itkee. Vaula herää, mutta ei halua herätä, vaan yrittää paeta takaisin uneen. Se oli kaunis uni. Hän oli uimassa lapsuuskotinsa rannassa, kylmänkirkas vesi otti hänet syliin. Mutta vauva itkee taas ja kiskoo häntä pois unen laineilta kuivaan ja karuun todellisuuteen, jossa rintoja kuumottaa ja yöpaita kastuu, kun maito pyrkii esiin vastatakseen vauvan nälkään. Mutta vauvalla ei ole nälkä! Vastahan se söi... ja nyt jo itkee taas.

Vaula on niin väsynyt, että tyrkkii tyynyä vasemmalla puolellaan herättääkseen Jetron, kunnes muistaa, että Jetro on Norjanmerellä ja tulee vasta tammikuun alussa kotiin.

Vauvan itku voimistuu, ja Vaula kiroaa ääneen, kun pakottaa itsensä hylkäämään unen kirkkaat vedet ja nousemaan lohduttaakseen itkevää vauvaa – nousemaan, vaikka tietää jo noustessaan sen olevan turhaa. Tämä lapsi ei lakkaa itkemästä, eikä lohtua löydy, vaikka hän tekisi mitä.

Pinnasänky on vain kolmen askeleen päässä, mutta jokainen askel on raskas; umpihanki, ylämäki, vastatuuli ja kelirikko yhdessä ja samassa lohduttomassa paketissa. Vaula sytyttää yövalon ja katsoo lasta, ainokaistaan, koettaen tuntea rakkautta – tai mitä tahansa muuta kuin tätä tympeää väsymystä, loputtoman valvomisen kovertamaa tyhjiötä keskellä rintaa. Hän nostaa lapsen syliin kuin perunapussin; kuin hän itse olisi perunannostokone, eikä vastasyntyneen äiti. Vastasyntynyt äiti – ja nyt jo epäonnistunut, valuvikainen maanantaikappale. Oliko sattumaa, että lapsi syntyi maanantaina – vai sittenkin silkkaa kohtalon ivaa? Ei hänestä ole äidiksi, kun ei saa lastaan lakkaamaan parkumasta, ei vaikka on kokeillut kaiken. Googlen ja Tiktokin neuvot ovat runsaat, mutta hyödyttömät: tutit ja unilelut, kapalot ja lämpimät kylvyt, röyhtäytykset ja päänahkahieronta; kokeiltu ja hyödyttömiksi havaittu jok’ikinen. Ainut, joka joskus auttaa, on laulu – ja sekin vain silloin, kun samalla pitää lasta sylissään ja heijaa. Sekään ei auta läheskään aina, ei ainakaan heti. Viime syötön jälkeenkin Vaula lauloi kaikki osaamansa laulut, heijasi lasta sylissään ja rukoili, että se olisi lopultakin hiljaa ja nukkuisi. Kun yhtään uutta laulua ei enää tullut mieleen, hän aloitti alusta. Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa… kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa… Siihen pikkuinen lopulta uupui, ja Vaula pidätti hengitystä, kun laski lapsen takaisin pinnasänkyyn, ettei se heräisi ja alkaisi taas huutaa. Sillä kertaa onnetar armahti: vauva pysyi unessa – melkein tunnin. Ja nyt se itkee taas ja haluaa, että äiti ottaa syliin ja laulaa. Mutta mitä jos äiti ei jaksa enää laulaa? Mitä jos äiti ei muista enää ainoankaan laulun säveltä, sanoista puhumattakaan, ja käsivarret painavat ilman lastakin ihan liikaa, jotta niitä jaksaisi nostaa ja ojentaa itkijän puoleen?

Vaula tarjoaa lapselle rintaa, vaikka tietää jo, mitä siitä seuraa. Vauva alkaa ahnaasti imeä – mutta päästää melkein samassa irti ja karjuu, kuin olisi myrkkyä juonut. Vaula on ymmällään, ollut jo pitkään – tarkemmin ottaen viisi viikkoa ja kaksi päivää, melkein yhtä pitkään kuin on ollut äiti.

Puhu siitä neuvolassa, opasti puolituttu perhekahvilassa. Siellä kyllä tietävät ja osaavat auttaa.

Vaula teki työtä käskettyä ja puhui asiasta äitiysneuvolassa. Eivät tienneet, eivätkä osanneet. Neuvolantäti oli hymyillyt väkinäisen empaattisesti, kun Vaula oli kuvaillut, kuinka vauva vain itkee itkemistään, raivoaa rinnalla ja nukkuu korkeintaan puolen tunnin pätkiä kerrallaan. Imetys voi alkuun olla haastavaa. Mutta kyllä se siitä lutviutuu, kunhan annatte toisillenne hieman aikaa.

Vaula puree kieltään, ettei raivostuisi lapselle, kun se päästää rinnasta irti ja karjuu kuin leijona. Neuvolakäynnistä on jo yli viikko, eikä mikään ole lutviutunut, vaikka Vaula on antanut vauvalle kaiken ajan, mitä hänellä on. Lapsi puolestaan ei anna hänelle aikaa edes vessassa käymiseen, syömisestä tai nukkumisesta puhumattakaan. Päivät ja yöt sulavat yhteen, yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi; tuhat tuntia pitkäksi päiväksi, jossa päivän erottaa yöstä vain siitä, tarvitseeko sytyttää valoa, kun vaeltaa laulaen huoneesta toiseen kiljuva nyytti sylissä, rukoillen että huuto lakkaa – tietäen, ettei se lakkaa, ei ainakaan ennen kuin hän on niin väsynyt, ettei jaksa pitää silmiään auki, vaan huojuu paikallaan ja laulaa silmät kiinni.

Vaula ajattelee: mitä jos vain laskisi nyytin lattialle, avaisi oven, astuisi ovesta, sulkisi sen ja kävelisi pois. Kyllä hän voisi, hän tietää että voisi. Ja silti, jostain käsittämättömästä syystä, hän ei tee sitä. Hän vain huojuu ja tuudittaa lasta kuin ruosteinen robotti - kunnes jossain kohtaa havahtuu siihen, että nyytti on hiljaa ja hän itse on nukahtanut polviensa päälle, vauva sylissä, seinään nojaten. Eikä hän uskalla liikahtaa, sillä hän tietää, että pienikin liike saattaa herättää lapsen, ja Yön Kuningattaren Aaria alkaa taas alusta.

Vaula pysyy kärryillä ajankulusta vain siksi, että Jetro laittaa viestin joka ilta, kun hänen työvuoronsa öljylautalla päättyy. Jetro kysyy, miten vauvan kanssa menee, ja Vaula valehtelee, että hyvin. Jos hän kertoisi totuuden, Jetro sanoisi itsensä irti ja tulisi kotiin – ja siksi Vaulan on pakko valehdella. Heillä on asuntolaina ja kaksi autolainaa, ja Vaulan äitiyspäivärahoilla ei makseta edes korkoja. Öljylautalla tienaa hyvin, ja vapaat ovat pitkiä, silloin kun niitä on – mutta juuri nyt tammikuun alkuun on vuosisata, ja Vaula tahtoisi olla Ruusunen, joka saisi nukkua siihen asti.

***

Postiluukku kolahtaa. Vaula kävelee eteiseen hakemaan postin – ei siksi että häntä jaksaisi kiinnostaa, vaan lähinnä siksi, että lapsi alkaa huutaa heti, kun hän lakkaa kävelemästä, joten sama se on kävellä vaikkapa eteiseen hakemaan posti. Vasta kun hän näkee eteisen lattialla joulukortin, hän muistaa, että pian on joulu. Hän ei ole jaksanut eikä muistanut edes suunnitella joulunviettoa, jouluvalmisteluista puhumattakaan. Robotti tuo ruoat ja vaipat suoraan kaupasta, eikä markettien joulumusiikki yllä kotiin asti muistuttamaan, että juuri nyt pitäisi reippahasti askeltaen imeltää perunat, vaihtaa ikkunaan tonttuverhot ja käydä torilla ostamassa kuusi. Eikä hän kykenisi tuohon kaikkeen, vaikka yrittäisi. Hän tietää jo, että jouluaattona hän tekee samaa kuin kaikkina muinakin päivinä: kävelee huoneissa väsymyksestä sekaisin, kantaa vauvaa ja laulaa, ja itkee, ja laulaa.

Vaula katsoo joulukorttia. Siinä on tonttulapsia laskemassa mäkeä metsän eläinten kanssa. Pupulla on rattikelkka ja hiirillä punainen pulkka. Kaikki ovat iloisia, kuu paistaa ja hanki hohtaa. Vaula tuijottaa korttia. Äkkiä jotain hänessä muljahtaa pois paikoiltaan. Hän tarttuu korttiin kaksin käsin ja repii sen kappaleiksi, niin pieneksi silpuksi kuin saa.

Sitten hän katuu. Vielä joku tuolla jossain, tämän painajaisen takaisessa maailmassa, välittää hänestä tarpeeksi lähettääkseen joulukortin… ja hän on niin kiittämätön, että repii kortin kappaleiksi edes lukematta sitä.

Seuraavan kerran kun vauva hetkeksi hiljenee, Vaula kerää vapaalla kädellään kortin kappaleet ja järjestelee ne kuin palapelin palaset, kunnes saa luettua tekstin. Siinä lukee: Rauhallista Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta, t. Helena-kummi. P.S. Voimia vauva-arkeen! Mitä kuuluu? Soittele kun ehdit ja jaksat, toivoo Helena. 

Helena. Vaulan sydämessä läikähtää lämpö ja ikävä, kun hän ajattelee Helenaa. Helena on maailman paras kummitäti. Kun Vaula oli lapsi, Helena ei kertaakaan unohtanut hänen syntymäpäiväänsä, vei teatteriin ja eläintarhaan ja sirkukseen ja vaikka mihin. Ja kun Vaulan äiti yllättäen kuoli, ilman Helenaa hän ei olisi selvinnyt. Vaula oli tuolloin vasta kuusitoista, eikä hän koskaan ollut laatinut kuolinilmoitusta tai valinnut arkkua, vainajan pukemisesta puhumattakaan. Mutta Helena oli, ja hän oli Vaulan tukena koko kauhean matkan suru-uutisesta hautajaisiin saakka. Vielä aikuisiälläkin hän on pitänyt yhteyttä Helenaan ja Helena häneen. Viimeksi kun he tapasivat, Vaula oli raskaana, ja he kävivät yhdessä shoppailemassa vauvalle kaikkea tarpeellista – ja ehkä vähän myös tarpeetonta, mutta söpöä. Helena oli ollut vauvasta innoissaan, melkein yhtä innoissaan kuin Vaula. Kuka olisi arvannut, että asiat voivat kiepsahtaa niin päälaelleen niin lyhyessä ajassa?

Hetken ajan Vaulan tekee mieli soittaa Helenalle ja kertoa kaikki, koko kurjuus – mutta ei hän voi. Helena on jo auttanut häntä paljon enemmän kuin kummitädin kuuluu, eikä Vaula enää edes kuulu kirkkoon. Sitä paitsi Helenalla on omakin elämä, lapsenlapsiakin neljä tai viisi. Vaula ei halua olla taakaksi – ja kaiken lisäksi häntä hävettää, ettei osaa olla tämän parempi äiti.

* * *

Kuluu muutama päivä – kolme tai neljä, päätellen siitä, kuinka täydeksi vaipparoskis on tullut. Vaula ei ole jaksanut viedä roskia, vaikka ne haisevat – haju ikään kuin kuuluu asiaan. Siitä on näinä viikkoina tullut osa hänen sielunmaisemaansa, säestäen sitä tunnelmaan sopivalla tavalla.  Yhtenä iltana, kun hän on lukenut Jetron viestin ja vastannut siihen ulkoa opituilla valheilla, hän huomaa puhelimen näytöllä päivämäärän: 23.12. On jo aatonaatto… eikä sillä ole mitään väliä. Vaulan maailmassa ei millään ole mitään väliä juuri nyt; hän on hoivarobotti, joka on oikosulun partaalla, mutta toimii niin kauan kuin voi.

***

Ovikello ehtii soida kolmesti, ennen kuin Vaula tajuaa, että ovikello soi. Hän harkitsee, että jättäisi avaamatta oven. Oven takana on luultavasti keksejä myyvä partiolainen, hajusta valittava isännöitsijä tai kenties Jehovan Todistajat ilmaisjakelulehtineen. Kuka muu muka hänen luonaan kävisi? Vanhat ystävät ovat muuttaneet pois tai löytäneet uusia ystäviä, joiden elämäntilanne on kiinnostavampi kuin hänen. Vasta kun ovikello soi neljännen kerran, hän antautuu ja raahautuu ovelle. Hän vetää syvään henkeä kuin valmistautuisi teloitukseen, ennen kuin tarttuu ovenkahvaan ja aukaisee oven.

Oven takana on Helena. Kummitädillä on kummassakin kädessä suuri kestokassi, joista leijailee jouluisia tuoksuja.

- Hyvää joulua, kummityttö! Tulin tuomaan vähän rotinoita, kun sinusta ei ole kuulunut. Kai sinä vielä pidät luumupiirakasta? Glögiäkin on, sitä vaaleaa. Eikös se ollut sinun lempparia?

Helenan puuhakkaat kasvot muuttuvat huolestuneiksi ja iloinen höpötys lakkaa, kun hän katsoo tarkemmin Vaulan riutuneita kasvoja ja kuihtunutta kehoa. Vaulasta kummitädin katse siirtyy takana häämöttävään sotkuiseen keittiöön, josta leijailee viemättä jääneiden vaippojen lemahdus. Vaula ymmärtää, että hän itsekin varmasti haisee – hän ei muista, milloin viimeksi jaksoi ja ehti käydä suihkussa. Mutta Helenan kasvoilla ei näy inhoa - vain syvää ja äidillistä huolta.

- Kuulehan. Taitaa olla parasta, että minä laitan saunan tulille ja uunin päälle... ja sitten istutaan alas ja jutellaan.

*

Kun Vaula istuu sähkösaunan lauteilla ylhäisen yksin kummitädin hoitaessa lasta, hän purskahtaa itkuun. On niin ihanaa olla yksin edes pieni hetkinen, kuulla omat ajatuksensa ja tuntea uupuneen sydämensä päättäväinen syke: hän elää! Hän on selvinnyt tänne asti. Ja kun hän istuu puhtain, tervashampoolle tuoksuvin hiuksin kummitädin kanssa keittiössä, josta sotkut ja vaipanhajut ovat saunomisen aikana  meteliä pitämättä hävinneet, hän kietoo laihat sormensa lämpimän glögimukin ympärille ja kertoo Helenalle kaiken. Koko surkeuden: kuinka vauva vain itkee, kunnes Vaulakin itkee; kuinka vauva vie kaiken energian, niin ettei hän jaksa käydä ulkona, peseytyä tai syödä.

Helena kuuntelee, ei keskeytä eikä väitä vastaan. Kun Vaula on kertonut kaiken, Helena nousee ja sanoo:

- Sinä tarvitset apua. Pue vauva, minä menen laittamaan auton käyntiin, niin ehtii vähän lämmetä, ennen kuin lähdemme.

Vaula katsoo Helenaa hämmästyneenä.

- Lähdemme. Minne?

- Lääkäriin.

- Mutta siellä on tuntikausien jonot! Ei vauvaa voi sinne viedä huutamaan! Enkä minä jaksa ---

- Ei päivystykseen, vaan yksityiselle. Sovitaan, että se on joululahja minulta.

Jo puolen tunnin päästä Vaula istuu yksityisen lääkärin viihtyisässä vastaanottohuoneessa ja kertoo hänelle saman kuin Helenalle vähän aikaa sitten. Tämä lääkäri ei hymise vauva-ajan vaikeudesta, vaan kuuntelee, kyselee ja tutkii vauvan tarkkaan. Lopuksi hän palaa pöytänsä ääreen, ja katsoo Vaulaa ystävällisesti.

- Vaikuttaa siltä, että vauvalla voi olla maitoallergia. Se on sangen yleinen vaiva nykyään. Mutta vaikka se meneekin itsestään ohi, ei sitä tarvitse jäädä odottamaan. On asioita, jotka helpottavat vaivaa. Ja juuri nyt sinä tarvitset apua arkeen, että saat levättyä väsymyksen pois.

Vaulaa alkaa taas itkettää. Lääkärin sanat ovat melkein liian hyviä ollakseen totta. Tuntuu käsittämättömältä, että lepo ja apu ovat mahdollisia - juuri hänelle, juuri nyt.

***

Jo samana iltana Vaula seisoo Helenan kanssa ensi- ja turvakodin eteisessä apteekin paperipussin ja ison repun kanssa. Apteekin pussissa on maidotonta äidinmaidonvastiketta ja maitohappobakteerivalmistetta vauvan vatsavaivoja lieventämään. Repussa on vaihtovaatteita, vauvanhoitotarvikkeita – ja kirja, jota hän oli lukemassa, kun synnytys käynnistyi, ja joka ei ole edennyt riviäkään sen jälkeen. Kirjan ottaminen oli Helenan idea, niin kuin myös kasvonaamio ja hiustenhoitoaine. Itse hän ei olisi muistanut sellaisia asioita maailmassa olevankaan.

Helena tekee lähtöä ja halaa häntä lujasti.

- Kun pääset kotiin, niin muista soittaa! Tulen avuksi muutamaksi päiväksi, niin saatte kotiarjen alkuun.

Helenan lähdettyä kokeneet työntekijät patistavat hänet ensi töikseen nukkumaan. Vaula ensin vastustelee, mutta taipuu lopulta luottamaan, että he kyllä pitävät vauvasta huolta. Kun hän pujahtaa puhtaiden lakanoiden alle omaan huoneeseensa, helpotus on niin suuri, että hän alkaisi taas pillittää, ellei vajoaisi saman tien uneen.

***

Kun Vaula herää - ensimmäistä kertaa viikkokausiin hiljaisuuteen, eikä itkuun – on valoisaa. Väsymyksen sumun väistyttyä olo on ihmeellisen kevyt, väritkin kirkkaampia: seinällä roikkuvan taulun kissankellot ovat taivasta sinisemmät, ja maton keltaiset raidat miltei häikäisevät.

Vaula tassuttelee huoneestaan katsomaan, miten vauvalla menee, ja löytää lapsen lepohuoneen pinnasängystä nukkumasta levollista unta, kauniisti kapaloituna vaaleanpunaiseen kankaaseen. Aamuvuoron työntekijä tekee paperihommia pinnasängyn vieressä olevan pöydän ääressä, ja kertoo, että vauva söi aamusella koko pullollisen vastiketta ja nukahti melkein heti.

Vaula katsoo pinnasängyssä nukkuvaa vauvaa. Kuinka pieni se onkaan, hauras ja kaunis kuin enkeli! Vaula ihmettelee, mihin katosi vain yhdessä yössä se karjuva hirviövauva, jota hän on kanniskellut koko tuhat tuntia pitkän päivän. Vaula ojentaa kätensä ja hipaisee vauvan poskea. Lapsi herää, ja aukaisee suuret lemmikinsiniset silmänsä katsoen Vaulaa suoraan silmiin, hämmästyneenä, niin kuin sekin näkisi äitinsä ensimmäistä kertaa. Vaula silittää lapsen nukkaista tukkaa ja päättää, että illalla, kun Jetro soittaa, hän kertoo tälle kaiken. Jetro tietysti huolestuu, mutta rauhoittuu kyllä, kun kuulee, että Vaula ja lapsi ovat hyvissä käsissä.

Työntekijä kysyy, haluaako Vaula aamupalaa. Vaula nyökkää, poimii vauvan syliinsä ja seuraa ensikodin työntekijää avaraan tupakeittiöön, jossa muutamat muut äidit lapsineen ovat jo paahtamassa leipää ja hauduttamassa teetä. Uunista leijailee joulutorttujen tuoksu, ja Vaula muistaa, että on jouluaatto. Yksi lapsista, noin seitsemänvuotias tyttö, katsoo ihastuneena Vaulan sylissä lepäävää lasta, niin kuin se olisi kruununprinsessa.

- Kato äiti, jouluvauva! tyttö henkäisee äidilleen, joka voitelee leipää taitavasti yhdellä kädellä, toisen levätessä kipsattuna kolmioliinassa. Äidin toinen silmä on mustana, mutta hän hymyilee tyttärelleen, ja Vaula tunnistaa naisen katseessa saman helpotuksen, joka kuplii hänenkin sisällään. Tyttö empii hetken, ennen kuin rohkaistuu tulemaan lähemmäs, kysyen ujosti:

- Mikä sen nimi on?

- Mimosa.

Vaula huomaa hymyilevänsä. Sekä hymy että lapsen nimi tuntuvat oudoilta suussa; hän ei muista hymyilleensä viikkokausiin, ellei paniikinomaisia, pakotettuja neuvolahymyjä lasketa. Ja vauvaa hän on ajatellut vain vauvana tai lapsena tai jopa kakarana; hän ei ole väsymykseltään muistanut, että on sillä nimikin, vieläpä Vaulan itse valitsema.

-Mimosa! Tyttö henkäisee. - Ihana nimi!

Hymy leviää Vaulan kasvoilta sydämeen, ja sieltä koko kehoon. - Niin on. Siksi minä sen valitsin.

Tyttö astuu Mimosan luo ja kuiskaa:

- Hei Mimosa! Minä olen Hilma. On varmasti pelottavaa olla ihan uusi, mutta älä pelkää. Täällä ei tarvitse pelätä mitään.

Mimosa katsoo Hilmaa ja jokeltaa riemastuneesti, ojennellen pulleita käsiään tyttöä kohti. Vaulan vallannut ilo täyttää koko sydämen lämmöllä, jota hän ei ole tuntenut ennen. Se on rakkautta, puhdasta äidinrakkautta. Se oli sittenkin olemassa kaiken epätoivon alla. Hän kantoi sitä tietämättään halki tämän painajaisen… ja nyt se kantaa häntä.

© Virva Guttorm