Jouko Lehtisaari

“Hyvää joulua,, lehmät!”

Henrik jakaa lehmille leipää kärrystä. 

“Te ootte niin hienoja eläimiä! Sinäkin, Ilotar, oot niin hieno lehmä… ota tuosta leipää!”

Henrik katselee kun lehmät syövät leipänsä, hymyilee ja iloitsee hetkestä. Sitten hän sammuttaa navetasta isot valot ja jättää himmeämmät yövalot palamaan. Hän kävelee pihan poikki mummolan tupaan, käymään vielä mummin ja papan luona. Mummola on perinteinen hirsitalo, pieni punainen mummonmökki. 

**

“Mummi, miksi Luoja ei auta hädässä olevia? Miksei se anna merkkiä itsestään?”

“Ehkä Hän antaakin! Mummi tuumaa kädet taikinatiinussa. “Ehkä me vaan ei aina osata lukea niitä merkkejä. Ehkä luoja toimii meidän kauttamme hyvinä tekoina muille ihmisille.”

Mummon sanat menevät Henrikin korvasta toiseen. Hän haluaisi jotain konkreettista ilmenemistä. 

“Vaari, sano sinä! Miksei Luoja tartu toimeen?”

Vaaria ja mummia Henrikin kysymys huvittaa. 

“Ehkä mummi on oikeassa.” Vaari sanoo. “Eihän kaikkea vastuuta voi luojalle lykätä. Kai meillä ihmisilläkin pitää jokin vastuu teoistamme olla.”

“Mummi, miksi ne sanoo, että olen vähälahjainen töppö?”

“Ketkä niin sanoo?” Mummi kysyy.

“Mun luokkalaiset. Ne aina haukkuu minua. Ne sanoo, etten tajua mitään ja olen paska matikassa ja fysiikassa ja kaikessa.”

“Henrik… ne ei tiedä eikä ymmärrä. Sinä olet hyvä niin monessa asiassa. Sinulla on sydän paikallaan, uskot hyvään ja autat kaikkia aina kun voit. Et tee pahaa muurahaisellekaan. Olet niin tärkeä lapsi.

Henrikille tulee mummin sanoista hyvä mieli. Pieni hymykin käväisee huulilla, mutta pian tunne haihtuu. Hän on alkanut itsekin uskoa olevansa töppö. 

“Mutta matikka ja fysiikka”, Henrik vielä jatkaa. 

“Sinä opit ne kyllä. Ei kaikkien tarvitse olla matikkaneroja, mutta useammalla soisi olla sydäntä niin kuin sinulla!” Mummi lohduttaa.  

Aikansa rupateltuaan Henrik tekee lähtöä kotiin. Matkaa on nelisen kilometriä. Tuisku ja tuuli on yltynyt ja pakkanenkin kiristynyt.

“Ota laps tästä vaarin huopatakki ja kaulahuivi, ettet kylmety matkalla!” Mummi huolehtii ja tuo Henrikille lämmintä vaatetta. Henrikiä huvittaa, kuinka suuri vaarin takki hänelle on, mutta hän kiittää vaatteista, halaa mummia ja ukkia, sekä toivottaa hyvää joulua ja lähtee talsimaan kotiaan kohti. 

“Kylläpä onkin pureva tuuli!” saa Henrik todeta jo ovelta portaille päästyään. “Voi miten kauniisti tuuli tanssittaa lumipyörteitä pitkin tien pintaa!”

On jo hämärä, mutta Henrikillä on lamppu mukana. Sillä hän valaisee taivaltaan. “Kiitos tästä kauniista illasta ja lumipyörteiden tanssista… ja kiitos lampusta”, hän kuiskaa jonnekin ylös pimeään. 

Taivallettuaan tovin Henrik näkee tien pientareella pienen tytön itkemässä, käpertyneenä pieneksi mytyksi. 

“Miksi itket?” Henrik kysyy tytöltä. 

“Sormiani palelee!”

Tytöllä on risaiset sormikkaat käsissään. 

“Voi sinua… anna minä lämmitän niitä”, Henrik sanoo. Hän ottaa tyttöä käsistä hieroen niitä varovasti ja juttelee tytölle lempeästi. 

“Minne olet matkalla?”

“Kotiin. Kävin Ilsellä viemässä niille äidin leipomia pipareita.”

Lämmitettyään tytön kädet Henrik antaa omat  lapasensa tytölle. 

“Ota nämä, ettet kylmety uudelleen.”

“Mutta sinä kylmetyt!” vastaa tyttö. 

“Minä pärjään kyllä. Vaarin takin hihat on niin pitkät. Hyvää joulua, tyttöpieni.”

“Hyvää joulua!” vastaa tyttö ja hymyilee. 

Henrik jatkaa matkaa lämpimin mielin ja hymyssä suin. “Rauhaa… joulurauhaa”, laulaa hän kulkiessaan. 

Vähän ennen kotia Henrik kohtaa ontuvan koiran. Henrik kyykistyy ja kutsuu koiraa luokseen. 

“Tule tule! Miksi onnut? Tule tänne!” Henrik juttelee koiralle. 

Koira lähestyy pää alhaalla, varovasti Henrikiä. 

“Ei ole hätää… katsotaan vähän sinun jalkaa.”

Henrik puristelee varovasti koiran toista etujalkaa. Koira vinkaisee, kun Henrik puristaa ensimmäisen nivelen kohdalta. 

“Voi sinua… olet satuttanut sen!”

Henrik kutsuu koiraa seuraamaan häntä, toivoen voivansa ottaa koiran lepäämään kotiinsa. Hitaasti he matkaavat kohti Henrikin kotia, koira nilkuttaen Henrikin rinnalla. 

Äiti tulee ovella Henrikiä vastaan. 

“Tulethan sinä lapskulta viimein! Olin jo lähdössä etsimään sinua! Sää huononee huononemistaan.”

“Ei minulla ollut hätää, äiti. Saanhan ottaa tämän koiran meille? Se ontuu toista etujalkaansa.”

“Totta kai!” Äiti vastaa. “Parka, tuossa kelissä vaivaisena kulkenut ties mistä!”

Henrik halaa äitiä ja isää, joka myös saapuu eteiseen tervehtimään Henrikiä ja koiraa. 

“Kiitos!”

“Mikäköhän koiran nimi on?” Pohtii Henrik, kun he istuvat tuvassa syömässä iltapalaa. 

“Jaa-a”, isä vastaa. “Ei sillä liene tässä tilanteessa niin väliä.”

“Eipä kai”, tuumaa Henrik. “Hieno koira se on. Tahtoisin pitää sen jos vain voisin, mutta sen omistajat on jotkin muut.”

Syötyään ja annettuaan koirallekin syötävää Henrik menee huoneeseensa ja kutsuu koiran mukaansa. Koira laittaa makuulleen Henrikin sängyn viereen matolle. Henrik miettii päivän tapahtumia ja huokaisee syvään. Pian hän jo nukahtaa. 

Unessa Henrik näkee valon. Se on kirkas ja lämmin. Rauhan tunne laskeutuu Henrikin rintaan. Valo tulee aivan Henrikin tykö, se on puhtaan valkoinen ja kaunis. Henrik kuulee valon kuiskaavan:  “Henrik… sinä teit tänään Luojan töitä. Sydämessäsi on tilaa niin paljolle hyvälle. Pysy aina Henrikinä.”

Henrik herää. Hän näkee hämärässä koiran lempeät silmät ja huiskivan hännän. "Pysyn", hän kuiskaa. “Minä lupaan.”

© Jouko Lehtisaari