Jouko Lehtisaari

Ihmisvilinää ja hälinää riittää rautatieaseman pihalla joulun alla. Kiireiset ihmiset ohittavat lyhtypylvään alla istuvan Eskon kuin pillastuneet norsut. He katsovat vain eteensä tunnistamatta edes ystäväänsä vastaantulijoiden seasta - puhumattakaan, että huomaisivat telttapatjan palasen päällä istuvan, parrakkaan ja luisevan miehen. Miehellä on jalassaan Kuomat. Toisen kengän kärjestä paistaa kauhtuneen villasukan kärki. Ylävartaloa peittää risainen, vuorellinen farkkutakki, jaloissa on lahjoituksena saadut toppahousut. Kaulaa peittää punainen kaulahuivi ja päässä on sininen, sekä vihreä pipo. Päällimmäisessä pipossa lukee "Rahtarit." Kasvot ovat uurteiset ja kädet parkkiintuneet kovasta työstä, jota hän aikanaan ja aikansa teki. Silmät Eskolla ovat lempeät ja suu vienossa hymyssä.  

Ihmisten kiire näkyy kasvoilla: suut ovat viivasuoria, kulmat ovat kurtussa ja silmät seisovat päässä. Eskon tekisi mieli mennä seisomaan keskeiselle paikalle ja kajauttaa kuin Munchin “Huuto” - taulun hahmo: "HERÄTKÄÄ IHMISET! NÄHKÄÄ TOISENNE! NYT ON JOULU!"

Ei joulu ole suorittamisen juhla, Esko miettii. Se on rakkauden, yhdessä olemisen, toisten huomioimisen, hiljentymisen… pysähtymisen juhla. Mutta tuskin nämä elämäänsä suorittavat ihmiset  pysähtyisivät kuuntelemaan, vaikka kuinka huutaisi. Tai ehkä kuitenkin joku, joka on sisimmässään samaa mieltä, havahtuisi asiaan. Sen ajatuksen pitäisi motivoida Eskoa, mutta ei se nyt vain tee niin. Hän on liian nälissään ja viluissaan; ei näillä voimien rippeillä saa aikaiseksi huutoa, joka vangitsee kuulijansa seisomaan ja oivaltamaan, kuinka pienistä asioista elo ja sen merkitys koostuu; kuinka kynä tai sivellin saa vangittua yksinkertaiseenkin tauluun paljon tietoa. Sitä taulun tietoa ovat kaikki ne ajatukset, mitä taideteos katsojassaan herättää. 

Silloin tällöin joku vilkaisee Eskoon. Esko toivottaa hyvää joulua saamatta toivotuksilleen vastakaikua. Ohikulkeva mies pudottaa killingin Eskon kuppiin. Näin joulun alla kodittomuus on selviämistaistelua. Pakkasta on tälläkin hetkellä 26 astetta.

- Hyvää joulua! Esko toivottaa hampaat loukkoa lyöden, ja hymyilee kiitokseksi kolikon antajalle - vaikkakin hymy varmaan näyttää lähinnä irvistykseltä. Esko istuu asemapihalla jo kolmatta tuntia, ja hänellä on pitkään ollut paikat kohmeessa. Pakko tästä on lähteä juna-aseman lämpöön sulattelemaan kohmeisia jäseniä, Esko miettii. Hänen sormensa hädin tuskin kykenevät puristamaan kippoa, jossa on muutama vaivainen killinki. 

- Ahh! Pääsee Eskon suusta parkaisu, kun hän ojentaa pitkät luisevat jalkansa ylös asfaltilta. Jalat eivät meinaa ottaa kantaakseen. Hoippuen Esko kävelee asemarakennukseen, ja menee aseman penkille makaamaan. 

Pian Eskon eteen astelee nainen minkkiturkissaan ja korkeissa koroissaan pienen koiran kanssa. 

-Ettekö te pummit löydä muuta paikkaa ollaksenne! Hyh, haisetkin kuivuneelta hajulukolta! Nainen kivahtaa ylimielisesti, ja estää talutushihnalla koiraansa tekemästä lähempää tuttavuutta Eskon kanssa. - Kirppuja vielä saat! 

-Anteeksi… ja hyvää joulua, Esko toivottaa. 

- Hmh! En kaipaa tuollaisen jouluntoivotuksia, nainen tuhahtaa ja jatkaa matkaansa. Esko siirtyy aseman nurkkaan istualteen nojaamaan seinää yrittäen nukkua. Pieniä nukahtamisia hän onnistuu siinä saamaan. Kuitenkin, väsymyksen ja nälänkin kourissa, hän on iloinen ja kiitollinen asemarakennuksen lämmöstä. 

Jälleen hän joutuu heräämään torkuistaan, kun joukko teinejä tulee potkimaan hänen kenkiään. 

- Nouse, luuseri! 

- Mee töihin!

- Mitä sä täällä notkut! 

- Hyi sä haiset! 

- Hyvää joulua! Esko vastaa. -  Pahoittelen häiriötä. 

Esko menee takaisin ulos aseman pihalle ja asettaa kipon eteensä. 

- Hyvää joulua! Hän toivottaa ohikulkijoille. Esko näkee loitommalla lohduttomasti itkevän lapsen, joka hokee äidilleen: 

- Miksei me mennä mummilaan jouluksi?

- Ei meillä nyt vaan ole varaa mennä mummilaan! Äiti tiuskaisee.

- Mitä varten meillä ei ole varaa?

 Esko nousee ja menee heidän luokseen. Hän antaa killinkinsä lapselle ja sanoo: 

- Auttaako tämä yhtään, että pääsisitte mummilaan? Hyvää joulua.

Äiti ja tyttö jäävät suut pyöreinä katsomaan Eskoa, osaamatta vastata yhtään mitään. Esko menee takaisin vakiopaikalleen istumaan kuppi edessään. Hän vajoaa jälleen omiin ajatuksiinsa, jossa hän ravistelee näitä pystyyn kuolleita, sydämensä kovettaneita ihmisiä. Ei kukaan sisimmässään tahdo tuollaista kiireistä, romujen täyttämää joulua. Hermot siinä vain sulavat, niin kuin vaahtokarkki nuotiossa. Ensin se tummuu ja sitten sulaa. 

Ei Esko usko, että ihmiset pahuuttaan toimi niin kuin toimivat. Joulun aikaan ihmiset säntäävät kilpaa kaupasta kauppaan, että saataisiin se täydellinen joulu hankittua. Se ruokkii kiirettä, mikä taas lisää harmitusta ja äreyttä.

Ei Esko kuitenkaan sitä ensimmäistä kiveä heittäisi. Oli hän itsekin joskus se, jolla piti olla kaikki parempaa kuin muilla. Esko väsyi, kiire loppui siihen. Hän oli useamman kuukauden psykiatrisella osastolla. Kotiuduttuaan hän laittoi asiat uuteen järjestykseen: myi auton, veneen ja paljon muuta materiaa. Hän jäi pois päivätyöstä.  Eskon puoliso ei pitänyt uudesta elämäntyylistä ja halusi avioeron. Esko masentui, kadotti elämänhalun ja -hallinnan ja ajautui lopulta kodittomaksi. Viimeiset rahansa hän lahjoitti hyväntekeväisyyteen.

Esko on miettinyt elämäänsä, mennyttä ja nykyistä. Ei hän palaisi entiseen, hän on ymmärtänyt, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Talven kovimmilla pakkasilla on kovat oltavat, mutta hänessä on sisua. Niiden teinienkin käytös varmaan johtuu siitä, että heillä on niin paha olla. Se samainen porukka häiriköi asemalla aina välillä. Esko on huomannut heissä yksilöllisiä piirteitä. Yksi pitkä ja hintelä poika näyttää vetävän porukkaa, ja yllyttää tekemään typeryyksiä. Mutta poika on sisimmältään epävarma ja peittää sitä nuoren uhoon. Yksi pojista, lökäpöksyinen ja hieman pullea, ei juuri piittaa mistään, mitä tapahtuu, vaikka jotain rikottaisiin tai jotakuta kohdeltaisiin kaltoin. Toisaalta hän nauraa paljon ja on huumorintajuinen, sanavalmis suupaltti. Elämä ja kaveriporukat vain tekevät meistä itsekustakin sen, mitä me olemme. Varsinkin nuorena sitä on kovin helposti vietävissä. Toisenlaisessa porukassa tämäkin poika olisi ehkä sydämellisempi ihminen. Niin Esko uskoo. 

Aikaa kuluu. Esko istua värjöttelee kuppinsa kanssa junalaiturilla. Joku laskee takaapäin käden Eskon olalle. Esko kääntyy hitaasti vavisten katsomaan taakseen. 

- Arska, terve! Sinua ei olekaan näkynyt pariin viikkoon! 

- Hyvää joulua, Esko!

Eskon silmät alkavat tulvia kyyneleitä. Viimein hän kuulee itsekin hyvän joulun toivotukset. - Hyvää joulua, rakas ystäväni!

- Mennään sisälle värjöttelemästä täältä! Arska ehdottaa.

- Mennään, mennään!

Taas tuottaa pienimuotoisen kärsimyksen nousta ylös asfaltilta.  - Ahh! Odotas, kun saan nämä kananjalat taas tottelemaan käskyjä, Esko voihkii ja yrittää kammeta itseään pystyyn.

- Annas kun autan, toteaa Arska. 

-Kiitos…. Arr…ska, Esko ähisee.

Sisällä Arska istuu penkille ja alkaa kaivaa tuohikonttinsa sisältöä. 

- Täältähän löytyy meille leipää, ja vielä voitakin päälle. Mitä haluat juoda leivän kanssa? Kysyy Arska.

- Jaa-a…mitä on vaihtoehtoina? 

- Appelsiinimehua.

- Ja…? 

- Ja appelsiinimehua! Nauraa Arska. 

- No niistä valitsen appelsiinimehun! virnistää Esko takaisin. Hetken ystävykset kokevat olevansa asemalla täysin kaksin, vaikka ympärillä on koko ajan hälinää ja hulinaa. Muilla kiireet jatkuvat, mutta Esko ja Arska tuntevat sydämissään joulun.

© Jouko Lehtisaari