Emilia katsoo ikkunasta. Lunta sataa. Naapurikerrostalon katolla on paksu lumihuppu, niin kuin sillä olisi valkea myssy päässä. Naapuritalon takana on muita kerrostaloja, myssypäitä kaikki tyynni. Emilia ei pidä talvesta. Silloin on pimeää ja ahdistaa, ja illat ovat loputtoman pitkiä. Ja keskellä talvea on joulu. Pitkä, yksinäinen, masentava joulu, kun kaikki muut ovat perheittensä kanssa, avaavat lahjoja ja laulavat pukille. Emilialla ei ole ketään. Hän ei käy jouluostoksilla, koska ei ole ketään, jolle hän etsisi täydellistä lahjaa ja käärisi sen kimaltavaan paperiin. Niin kauan kuin hän asui vielä nuorisokodissa, joulu oli ihan ookoo. Ohjaajien kanssa askarreltiin lumihiutaleita ja leivottiin pipareita, katsottiin joululeffa, ja jokainen sai ainakin yhden lahjan. Laitoksenkin joulu oli sentään joulu. Mutta nyt, yksin suuressa kaupungissa, joulu on vuoden sietämättömintä aikaa. Kaupassa, jossa hän on osa-aikatöissä, on hyllyt täynnä joulukrääsää: koristeita, joulukalentereita, rumia joulupukkisukkia ja vaikka mitä. Joululaulut soivat liian kovalla, ja ihmiset ovat joulukiireen vuoksi vielä kärttyisempiä kuin täällä pääkaupunkiseudulla yleensä ollaan. Pikkukaupunki, jossa hän varttui, on kaukana - eikä sinne kannattaisi muutenkaan palata, koska sielläkään hänellä ei ole ketään. Muutama vanha koulukaveri toki, mutta ei ketään semmoista, jonka kanssa voisi viettää joulunpyhät. 

Muutettuaan etelään Emilia on yleensä ollut joulut töissä, mutta tänä vuonna halukkaita joululiksan tienaajia oli enemmän kuin työvoiman tarvetta, ja kauppias sanoi, että on Emilian vuoro ”viettää kerrankin kunnon joululoma”. Eikä Emilia kehdannut kertoa, että olisi mieluummin töissä, kuin viettää joulunsa yksin kotona. Kaikki pitäisivät häntä vain luuserina. Niinpä Emilia oli hymyillyt reippaasti ja esittänyt ilahtunutta, vaikka todellisuudessa häntä hirvitti. Hän ei tiennyt, miten selviäisi viikosta ilman muuta seuraa kuin joulukadun valot, jotka kuin häntä ilkkuakseen loistavat myssypäisten kerrostalojen takaa. Siksi hän on laatinut suunnitelman. Kuivakaappi on täynnä ruokaa: hernekeittoa, nuudelia, tonnikalaa, näkkileipää ja tiivistemehua. Mahdollisimman arkista, niin epäjouluista kuin suinkin. Hän ei aio poistua kotoaan koko viikkoon. Hän pysyy sisällä ja teeskentelee, että on aivan tavallinen arkiviikko. Nuiva purkkiruokakin on parempi vaihtoehto kuin mennä ulos katsomaan kaikkea joulutohinaa, josta hän itse jää jälleen kerran paitsi.

Lumipyry yltyy. Seinän takaa kantautuu kulkusten helinää: naapurissa kuunnellaan Nisse-polkkaa. Emilia huokaa ja vetää verhot ikkunan takana tuikkivien tuhansien jouluikkunoiden eteen. Hän haluaisi mennä keittiöön, mutta ei mene. Hän tietää, että keittiönlaatikossa on veitsi, jolla voi hetkeksi helpottaa sisäistä tuskaa, kun fyysinen kipu saa unohtamaan kaiken muun. Ja hän myös tietää, ettei se auta. Ei oikeasti. Ahdistus kuitenkin palaa heti, kun viiltelyn aikaansaama kipu loppuu. Mielessä käväisee mennä parvekkeelle, nousta kaiteelle ja lopettaa kaikki. Mutta ei hän halua sitäkään, ei tosissaan. Ystävän hän haluaisi. Edes yhden.

 

Emilia päättää mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta puoli kuusi. Hän menee harjaamaan hampaat ja kiroaa ääneen, kun huomaa telineessä roikkuvan vessapaperirullan. Siinä on enää muutama kierros paperia jäljellä. Ja se on viimeinen rulla. Hän on unohtanut ostaa vessapaperia. Ja ilmankaan ei oikein pärjää. On käytävä kaupassa. Muu ei nyt auta.

Ärräpäitä päästellen Emilia pukee ulkovaatteet: mustan toppatakin, mustat talvikengät, mustat hanskat, kirkkaankeltaisen pipon. Pipo on ainoa värikäs vaate, jonka Emilia omistaa. Sen hän virkkasi itse, jämälangasta, kun makasi kuumeessa viikon. Emilia ihailee ihmisiä, jotka uskaltavat käyttää persoonallisia vaatteita. Hänkin haluaisi, muttei tohdi; vuosien koulukiusaaminen jätti jäljet. Mutta hänen musta villapiponsa meni pilalle, kun hän pesi sen vahingossa 95 asteessa lakanoiden kanssa. Keltainen myssy on ainut pipo, jonka hän omistaa juuri nyt.

Ulkona lumi tunkee suuhun ja silmiin. Onneksi matka ei ole pitkä: supermarkettiin kävelee kymmenessä minuutissa. Kunhan ei tulisi tuttuja vastaan. Emilia on väsynyt keksimään iloisia valheita, kun joku kysyy saman iänikuisen kysymyksen. ”Etkö ole menossa jouluksi kotiin?” Miten semmoiseen voi vastata, kun on kasvanut laitoksessa, eikä kuulu enää edes sinne?

Supermarketissa joulumusiikki on tietysti aivan liian kovalla, kuinkas muuten. ”En etsi valtaa, loistoa” pauhaa täysillä kimaltavaa joulukrääsää ja hirveänhintaisia hajuvesiä pursuvien hyllyjen yllä. Emilia avaa toppatakin vetskaria ja yrittää edetä ihmisvilinässä niin nopeasti kuin suinkin. Jotain hyvää tässäkin päivässä: vessapaperi on alennuksessa. Ehkä on hyväkin, ettei hänellä ole suurta sukua ja isoa ystäväpiiriä ympärillä. Osa-aikaisen palkalla ei kovin hulppeita lahjoja hankittaisi. Ja kuka muka haluaisi ystäväkseen köyhän?

Emilia heittää vessapaperin ostoskoriin ja päättää lohduttaa itseään suklaapatukalla. Hän suuntaa karkkihyllylle ja on juuri vertailemassa hintoja, kun selän takaa kuuluu tuttu, yllättävä ääni:

- No mutta Emiliako se siinä?

Emilia tietää, kuka hänen takanaan on, jo ennen kuin kääntyy ja näkee Mirkan ystävälliset kasvot. – Moi, Mirka!

- Onpa mukava nähdä! Mirka sanoo ja kietoo hänet lämpimään halaukseen. Emilia sävähtää tuntiessaan toisen ihmisen kosketuksen pitkästä aikaa. Mirka oli aina kova halaamaan, hän muistaa. – Mitä sä täällä?

- Vaihdoin työpaikkaa. Nuorisokoti oli kyllä unelmaduuni, mutta halusin lähemmäs Leenaa ja hänen perhettään. Musta tulee kesällä mummi, voitko uskoa?!

Emilia hymyilee, ja tällä kertaa hymy on aito. Mirka oli hänen omaohjaajansa, ja nuorisokodin kivoin aikuinen. Seuraavaksi kivoin ei päässyt edes valovuoden päähän.

Emilia muistaa, kuinka Mirka aina puhui tyttärestään, Leenasta. Nyt Leena siis on tulossa äidiksi itsekin. – Huippu juttu! Onneks olkoon! Susta tulee varmasti mahtava mummi.

Mirka nauraa hykertää. – Toivotaan niin. Mut hei, mitä sulle kuuluu? Olen miettinyt sua usein ja toivonut, että sulla on kaikki kunnossa.

Emilia huomaa, että Mirka vilkaisee hänen ranteitaan, ja on iloinen, että antoi keittiöveitsen olla. - Ihan jees. Opinnot jäi kesken… ei vaan jaksaminen riittänyt. Oon nyt ollut osa-aikatöissä yhessä kaupassa. Ei sillä rikastumaan pääse.... mut onpahan katto pään päällä, ja jääkaapissa muutaki ku valot.

Tuntuu hyvältä puhua suoraan. Mirkalle ei tarvitse esittää mitään; se kyllä tietää, millainen Emilia on.

Mirka katsoo häntä silmiin ja kysyy: - Miten sä muuten?

Emilia tietää, mitä Mirka tarkoittaa. – Vähän vaihtelee. Nyt vähän ahistaa tää jouluhössötys ja kaikki.

Mirka nyökkää. Emilia ajattelee, että kukaan ei koskaan ole kuunnellut, ehkä jopa ymmärtänyt häntä yhtä hyvin kuin Mirka. - Usko tai älä, mutta tiedän tunteen. Leena meni naimisiin marraskuussa, ja viettää joulunsa häämatkalla Turkissa. Oli aika yksinäistä, kunnes keksin lähteä vapaaehtoistyöhön.

- Ai jaa. Mimmoseen?

- Sähän varmaan tiedät sen yksinäisten joulujuhlan. Se järjestetään joka vuosi, ja siihen tarvitaan paljon vapaaehtoisia, että homma toimii. Mä ilmoittauduin siihen, ja se on ollut tosi antoisaa. Ei kerkeä liikaa miettiä omia pikku murheitaan, kun käyttää aikansa auttaakseen muita. Hei, jos sä haluut, niin siihen ehtii vieläkin mukaan. Meillä on aatonaattona valmistelutalkoot. Pakataan lahjakasseja, pistetään paikat kuntoon ja mitä kaikkea siinä nyt onkaan. Ei oo pakko tosiaan. Mutta jos tahot. 

Emiliasta tuntuu, että Mirka on enkeli, joka laskeutuu taivaasta häntä auttamaan, juuri kun hän sitä eniten tarvitsee. Hän kohauttaa olkiaan, vaikka tietää Mirkan näkevän hänen feikin välinpitämättömyytensä läpi. - Kyl mä voin tulla.

- Mukavaa! Mirka hihkaisee. – Hei, annatko sun numeron, niin mä laitan sulle tarkemmat tiedot.

Emilia sanelee puhelinnumeronsa, ja Mirka tallentaa sen. – Nyt mun pitää mennä, mulla on yövuoro tänään. Mut nähään sit siellä. Olipa ihana törmätä! En meinannut huomatakaan sua tässä tungoksessa. Onneksi sulla oli tuo kirkkaankeltainen pipo.

***

Aatonaattoaamuna on kuulas, kireä pakkassää. Emiliaa jännittää. Melkein tekisi mieli jänistää ja jättää menemättä, mutta ei hän tahdo tuottaa pettymystä Mirkalle. Hän menee bussilla Messukeskukseen, tehden kävellessä hengitysharjoituksia, jotka auttavat pitämään paniikkikohtauksen loitolla. Mirka nekin hänelle opetti.

Mirka on häntä vastassa sovitussa paikassa, halaa vielä pitempään kuin viimeksi ja sanoo:

- Mahtavaa että sä tulit! Hei, haluutko sä kattaa pöytiä vai pakata lahjakasseja? Saat ihan vapaasti valita, kun tulit niin hyvissä ajoin.

Valinta on helppo, jos kärsii kahvikuppineuroosista. – Mä voin vaikka pakata niitä kasseja.

- Selvä juttu. Seuraa mua, mä vien sut pakkauspisteelle.

Emilia seuraa Mirkaa ja katselee syrjäsilmällä muita vapaaehtoisia. Suurin osa on paljon vanhempia kuin hän. Emiliaa alkaa vähän kaduttaa koko juttu. Kaikki varmaan ajattelevat, että mitä tuo kakara täällä tekee, hän miettii. Mutta kun he saapuvat paketointipisteelle, siellä onkin vastassa toinen nuori nainen, suurin piirtein saman ikäinen kuin Emiliakin.

- Tässä on Sini. Hän näyttää sulle, miten homma toimii.

Sinillä on punaiseksi värjätty tukka, kullanväristä luomiväriä ja Pikku Myy-tatska käsivarressa.

- Moi, Emilia. Tervetuloa remmiin!

Mirka toivottaa tytöille tekemisen iloa ja lähtee jatkamaan omia hommiaan. Sini näyttää, mitä kaikkea kasseihin laitetaan ja mihin valmiit kassit viedään. Emiliaa ujostuttaa. Sini vaikuttaa kivalta, mutta on vaikea keksiä, mistä puhua.

- Sori, mulla on kauhea nälkä! Sini sanoo, kun he ovat pakanneet ensimmäisen satsin villasukkia, suklaata, riisipuurohiutaleita ja kuivattuja luumuja. - En ehtinyt aamulla syödä mitään, kun nukuin pommiin ja piti ehtiä bussiin. Pakko syödä banaani. Haluutko säkin?

Emilia kohauttaa olkiaan. - Vaikka.

Sini käy hakemassa reppunsa, ottaa sieltä kaksi banaania ja ojentaa toisen Emilialle.

- Kiitti.

Emilia syö banaania ja katsoo Sinin repussa roikkuvaa pientä, villalangasta virkattua siilipehmolelua. - Toi on tosi söpö! Ootsä tehny sen ite?

Sini virnistää. - Joo, oon. Ei siitä ihan semmone tullut ku piti, mut so what! Mä oon ihan koukussa amigurumeihin. Mulla on näitä vaikka kuinka monta erilaista kotona. Mut tää siili on ihan mun lemppari kaikista. Se on vähän niinku mun voimaeläin. Se vaan haluu kulkea öisessä metsässä ja maindata omia bisneksiään - mut osaa myös pitää puoliaan, jos sitä meinataan kohdella kaltoin. Mikä eläin sä oisit, jos saisit valita minkä vaan?

Tällä kertaa Emilia ei kohauta olkiaan. Hän hymyilee, katsoo silmiin. - Ehkä kilpikonna. Se kiiruhtaa hitaasti... ja sillä on aina koti mukana, minne tahansa se meneekin.

- Voi vitsi! Ku sä sanot ton noin, ni musta rupes heti tuntuun, et mun pitää tehä itellekki oma kilppari!

***

Tytöt juttelevat koko päivän. Lahjakasseja kertyy hurja määrä, ja Mirka kehuu, että he ovat olleet ahkeria. Kun on aika lähteä kotiin, Sini kysyy:

- Hei, haluisitko sä tulla joku päivä mun luona käymään? Mä voisin näyttää mun amigurumit. Ja jos sä haluut, ni mä voin opettaa sullekin, miten niitä tehään. Ne ei oo yhtään vaikeita, ku vaan tietää muutaman niksin.

- Se ois tosi kivaa! Emilia vastaa. – Millon sulle kävis? Mulle käy tällä viikolla millon vaan.... ku ei mulla ole nyt ohjelmassa mitään sen kummempaa.

Sini ei naura eikä pilkkaa. Sen sijaan hän sanoo: - Ei mullakaan. Tuutko vaikka huomenna? Voidaan paistaa pipareita kans, ja juoda vaikka glögiä. Joulun kunniaksi.

- Joulun kunniaksi, Emilia toistaa, ja äkkiä se tuntuu ihan todelta. – Mä tuun.

 

© Virva Guttorm