Munakello soi. Juhani avaa uuninluukun ja tietää jo tuoksusta onnistuneensa. Makutesti vahvistaa asian: perunasose on juuri sopivan makeaa. Pelätty imellysvaihe meni kertaheitolla nappiin.
Juhani tarkistaa reseptistä maidon ja siirapin määrän, lisää suolan ja sekoittaa maitoseoksen lämpimään perunasoseeseen. Reseptin hän sai Ritvalta, keneltäs muulta. Ritvahan se heillä oli aina ollut se, joka hoiti herkut joulupöytään - ja oikeastaan kaikki muutkin jouluaskareet, jos kuusenhakua ja saunapuiden pilkkomista ei laskettu. Imeltyneiden perunoiden tuoksu tuo mieleen yhteiset joulut kauan sitten, kun pojat olivat pieniä ja parisuhdekin vielä voimissaan. Nyt noista ajoista on jo kauan, Johanneskin jo asepalveluksensa suorittanut ja palannut ”Haminan Hiltonista” reservin vänrikkinä. Se tuotti Juhanille suurta ylpeyttä: hänen poikansa oli kulkenut kunniakkaasti isänsä viitoittamalla tiellä.

Saatuaan perunalaatikon takaisin uuniin Juhani ryhtyy vatkaamaan kermaa. Rosollin hän teki jo aamulla ennen joulukirkkoa, enää vain kastike uupuu. Se on hänelle jo tuttua puuhaa.
Eläköidyttyään armeijan leivistä Juhani innostui keittiöhommista, opetteli laittamaan ruokaa ja leipomaankin. Imelletty perunalaatikko on aluevaltauksista viimeisin; hän tekee sitä nyt ensimmäistä kertaa. Itse hän ei siitä niin välitä, mutta se on Johanneksen lemppari. Porkkanalaatikon, Markuksen suosikin, hän on tehnyt jo hyvissä ajoin ennen joulua.  Luukaksen lempijouluruokaa Juhani ei muista. Katumus vihlaisee: olisi pitänyt kysyä Ritvalta, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kermaa vatkatessaan Juhani palaa mielessään aamuiseen joulukirkkoon. Kirkonpenkit olivat melkein täynnä, nuoriakin perheitä oli paikalla ilahduttavan paljon. Pappi oli puhunut joulurauhasta, rakkaudesta ja perheen merkityksestä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Psalmin sanat soivat hänen mielessään vatkaimen surinan säestämänä: Herra, sinun armosi on avara kuin taivas, pilviin ulottuu sinun totuutesi. Sanoissa on jotain lohdullista. Jospa tästäkin illasta selvittäisiin, tavalla tai toisella.

 

Saarnan jälkeen Juhani oli törmännyt tuttuihin: Marjattaan ja Penttiin kirkkovaltuustosta. Oli mukava nähdä ja rupatella, viime kokouksesta kun olikin jo jonkin verran aikaa. – Osanotot Ritvan poismenon johdosta, Pentti oli sanonut, ja Marjatta oli kysynyt, missä pojat aikovat nyt viettää joulunsa. Juhani kertoi kutsuneensa poikansa viettämään joulua kanssaan.

- Voi kuinka mukavaa! Marjatta huudahti. - Sinullekin varmasti tekee hyvää saada perhe koolle pitkästä aikaa. Jokos heillä on morsiamet katsottuna?

- Ei vielä, Juhani vastasi koittaen olla näyttämättä vaivaantuneisuuttaan. - Markuksella kyllä oli, mutta se suhde ei sitten kestänyt vihkipallille asti.

- Parempi niin, Pentti totesi. – Avioliitto on sentään pyhä. Parempi erota sitä ennen, kuin rikkoa Jumalan edessä solmittu vala.

Juhani oli mutissut siihen jotakin, ja tehnyt sitten lähtöä joulukiireisiin vedoten: - Minulla on perunat imeltymässä.

Ja niin hän oli paennut paikalta, häveten sitä, että häntä hävetti oma perheensä.

*

Rosollikastikkeen tekeytyessä jääkaapissa Juhani ryhtyy koristelemaan kuusta. Pitäähän nyt joulukuusi olla, kun kerrankin tulee jouluvieraita! Juhani on kyllä tottunut viettämään joulut yksin. Eron ja muutaman uuden emäntäehdokkaan jälkeen hän on sopeutunut elämään itsekseen - jopa nauttien siitä, että saa järjestää kotinsa ja arkensa niin kuin mieli. Sitäpaitsi, eihän hän yksin ole. Onhan hänellä Väyrynen.

Kuin vastauksena itseään koskevaan ajatukseen Väyrynen hyppää ruokapöydälle ja katsoo keisarillisin elkein Juhania silmiin.

 - Pois paistamaton liha pöydältä! Juhani komentaa, ja kun sana ei kuulu, nostaa Väyrysen takaisin lattialle. - Viimeinen asia, mitä nyt tarvitaan, on kissankarvoja rosolliin! Vieraat tulevat pian.

Väyrynen maukaisee eriävän mielipiteensä ja levittäytyy mielenosoituksellisesti keskelle sohvaa. Juhania naurattaa, mutta sitten hän vakavoituu taas. Häntä jännittää, enemmän kuin viitsisi myöntää. Hän koittaa olla vihainen Ritvalle, mutta ei onnistu. Eihän kuolleelle sovi olla käärmeissään, jouluna varsinkaan. Sitä paitsi Ritva oli oikeassa, kyllä Juhani sen tietää. Ja silti häntä jännittää, osaako hän olla. Mistä hän edes puhuisi Luukaksen kanssa? Hänhän hädin tuskin enää tuntee koko poikaa. Nuorempien poikiensa kanssa Juhani on aina ollut läheisempi, ja poikien aikuistuttua ero on entistä selvempi. Markuksen kanssa hän käy Kärppien kaikissa kotiotteluissa, ja Johanneksen kanssa Rokuan mökillä kalassa. Luukakseen hän törmäsi syyskuussa sattumalta kauppakeskuksessa. He kävivät kahvilla ja juttelivat hetken, mutta keskustelu oli vaivautunutta, ja melko pian Juhani pelastautui piinapenkistä tekaisemalla jonkin tärkeän tekemisen, joka hänen tuli välttämättä ehtiä hoitaa vielä samana päivänä.

Juhani asettaa latvatähden kuuseen ja huokaa syvään. Päätös poikien kutsumisesta ei ollut helppo. Pitkän aikaa Juhani oli sen asian kanssa kipuillut. Markuksen pitkä parisuhde oli hiljattain päättynyt, ja Johannes nautti vielä huolettomasta poikamiesajasta. Nyt kun Ritvaa ei enää ollut, oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko pojat tulisivat jouluksi hänen luokseen – tai viettäisivät joulunsa yksin. Kun Juhani oli lätkäpelin jälkeen ehdottanut Markukselle, että he viettäisivät tämän joulun yhdessä, miesporukalla, Markus oli heti ensi töikseen kysynyt:

- Entä Luukas? Onko hänetkin kutsuttu?
Juhani ei tiennyt, mitä sanoa. Hän mumisi jotain epämääräistä Englannista ja englannista, mutta Markus ei heltynyt.

- Tulen, jos Luukaskin tulee. Muussa tapauksessa vietän mieluummin jouluni yksin.
- Mitä sinä jouluna yksin tekisit?  Juhani tivasi.

Markus kohautti olkiaan. - Pelaan änäriä ja juon kaljaa.

Siihen oli Juhanin tyytyminen. Kun hän myöhemmin yritti kutsua Johanneksen, tämän vastaus oli täsmälleen sama. Pojan pahukset olivat selvästi keskenään sopineet koko asian.  

Pitkän aikaa Juhani käsitteli asiaa työntämällä sen kokonaan pois mielestään. Mutta sitä mukaa kun jouluvalot syttyivät ikkunoihin, markettien ilmatilat täyttyivät hilpeästä joulumusiikista ja mainoksissa perheet kokoontuivat iloisina joulukuusen ympärille, joulun ajattelemista oli koko ajan vaikeampi välttää. Kyllähän Väyrysestä seuraa oli, mutta ajatus äidittömäksi jääneistä pojistaan kerrostaloyksiöissään yksin jouluaattona sai Juhanin surun valtaan.

 

Ja sitten Ritvalta oli tullut kirje. Ritva pyysi Juhania käymään luonaan sairaalassa, ja Juhani meni - tietenkin, olihan Ritva sentään hänen poikiensa äiti. Ritva oli jo heikkona, mutta hänen seitinohueksi käynyt äänensä oli päättäväinen, kun hän tervehdysten ja kuulumistenvaihdon jälkeen sanoi:

 - Minulla olisi pyyntö. Viimeinen toivomus, niin kuin tapana kai on.

Juhani arvasi kyllä, mitä asia koski. Hän ei sanonut mitään, vaan odotti, että Ritva ehti levähtää lauseiden välillä ja jaksoi jatkaa:
- Luukas. Olet vältellyt häntä jo tarpeeksi kauan. Minä toivon, että sinä….

Ritvan lause katkesi rajuun yskänpuuskaan. Juhanin rintaa riipaisi. Hän tiesi syövän levinneen ex-vaimonsa molempiin keuhkoihin. Loppu oli lähellä, hoidot lopetettu jo jonkin aikaa sitten. Juhani huokaisi syvään ja säästi Ritvalta puhumisen ponnistuksen jatkamalla lausetta hänen puolestaan. - Sinä toivot, että kutsun Luukaksen joulunviettoon minun ja veljiensä kanssa.

Ritva nyökkäsi, ja heti perään pudisti päätään. - Ei vain häntä. Heidät molemmat.

Juhanin kasvot kivettyivät. Ei ollut reilua pyytää häneltä sellaista. - En voi. Sinä tiedät kyllä. Se on minun arvojani vastaan. 

Ritva veti syvään henkeä, kuin valmistautuisi pitkään sukellukseen. - Juhani. He menevät naimisiin.

Juhani hätkähti. - Naimisiin? Milloin?
-Helmikuussa. Kirkko on jo varattu. Ja he aikovat adoptoida lapsen. Adoptiopaperit laitetaan vetämään heti häiden jälkeen.
Tiukka solmu Juhanin rinnassa kiristyi entisestään. Oli vaikea hengittää.

Ritva katsoi häntä armottoman surullisesti suoraan silmiin. - Onko sinun arvojesi mukaista elää, niin kuin esikoispoikaasi ei olisikaan? Hylätä lapsesi, olla tuntematta hänen lastaan? Luuletko, että taivaan portilla se lasketaan sinulle eduksi?
Sitten Ritva oli saanut uuden, äskeistä rajumman yskänpuuskan, ja paikalle rientänyt hoitaja kehotti Juhania poistumaan, jotta sairas saisi tarvitsemaansa lepoa. Juhani oli luikkinut ulos sairaalasta tuntien itsensä surkeaksi kaikilla mahdollisilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Hän ymmärsi olevansa puun ja kuoren välissä. Suostuminen tuntui mahdottomalta – mutta vielä mahdottomampaa oli kieltäytyä toteuttamasta kuolevan viimeistä toivetta.

 

Ritvan hautajaisten jälkeisellä viikolla Juhani oli lopulta tarttunut puhelimeen ja soittanut vanhimmalle pojalleen.

Luukas oli ilahtunut kutsusta.

– Tulemme mielellämme! Emme onneksi ole vielä ehtineet varata lentolippuja Lontooseen. Matthew on kovasti odottanut tapaavansa sinut. Hänen vanhempansa kyllä ymmärtävät, että vietämmekin joulun tänä vuonna Suomessa.

 

Puhelun jälkeen Juhanin kädet tärisivät. Vasta käytyään Ritvan haudalla hänen hermonsa olivat rauhoittuneet, ja jonkin aikaa hänestä oli tuntunut melkein hyvältä. Mutta jouluaattoaamuna häntä oli taas alkanut hirvittää. Hän tajusi, ettei tiennyt poikansa kumppanista nimen ja kotimaan lisäksi juurikaan mitään. Puhuiko hän suomea? Juhani muisteli hatarasti Markuksen joskus maininneen jotakin Matthewin suomen kielen kurssista, mutta siihen aikaan hän oli sulkenut korvansa heti, kun Luukaksen poikaystävä oli tullut puheeksi. Miniöitä hän halusi, ei vävyä! Mutta kuten Ritva oli hänelle rautalangasta vääntänyt, vävyn hän saisi, halusi tai ei. Ei tässä muukaan auttanut kuin opetella elämään asian kanssa.  

***

Juhani tarkistaa kolmannen kerran, että kaikki tarjottavat ovat valmiina. Vain jälkiruoka uupuu. Hedelmäkakun hän oli yrittänyt tehdä, mutta ei siitä tullut ollenkaan sellainen kuin piti. Roskiin se oli lentänyt - ja uutta hän ei ehtinyt tehdä. Juhani muistelee haikeudella Ritvan herkullista hedelmäkakkua, jota tämä loihti aina jouluksi. Lasillinen portviiniä saisi nyt käydä jälkiruoasta.

 

Juhani on juuri saanut vaatteet vaihdetuksi, kun ovikello soi. Väyrynen naukaisee paheksuvasti ja luikahtaa turvapaikkaansa sohvan alle. Juhani toivoo, että katti pysyykin siellä, eikä syöksy raatelemaan vävykokelaan housunlahjetta, kuten oli tehnyt kirkkovaltuuston Pentille tämän kerran tuodessa kokouspapereita allekirjoitettaviksi. Hän kävelee ovelle ja pyyhkäisee hikoavat kämmenensä naulakossa roikkuvaan kaulaliinaan; puvunhousuja hän ei halua tahria. Eteisen peilin edessä hän vielä tarkistaa, että kravatti on suorassa. Hän on aina ollut siistin pukeutumisen puolestapuhuja - jo ennen kuin tuli valituksi kirkkovaltuustoon. Sydän hakaten hän menee ovelle, vetää syvään henkeä ja aukaisee oven.

- Hyvää joulua, isä!

Kaikki kolme hänen poikaansa seisovat oven takana. Markuksella on jouluinen villapaita ja farkut, mutta on hän sentään käynyt parturissa siistimässä pitkäksi venähtäneen lettinsä. Johanneksellakin on farkut – ainakin ne ovat ehjät, eikä polvista revityt - ja kauluspaita. Luukas on pitempi ja hoikempi kuin Juhani muisti. Yllään hänellä on juhlapuku, ja kaulassa rusetti. Ja sitten on se neljäs poika. Matthew. Porukan perimmäisenä, hieman ujon oloisena, seisoo Luukastakin pitempi nuorimies, kesakoita kasvoilla ja vaalea tukka tyylikkäästi leikattu. Luukas tarttuu hänen käteensä ja vetää nuorukaisen viereensä. – Isä, tässä on Matthew.
Matthew näyttää ensin yhtä häkeltyneeltä kuin Juhanikin. Sitten hän katsoo Juhania silmiin, ojentaa reippaasti kätensä ja sanoo:
- Moi, mä olen Matt. Hauska tuttut… tustut… tutsutsut…

- Tutustua, Luukas auttaa, ja Matthew koittaa uudelleen. – Hauska tu-tus-tua! Anteksi, minun suomeksi on vielä vähän vaikea.

- Hyvinhän sinä puhut, Juhani sanoo, ja helpotus vyöryy hänen ylitseen. Ainakin he pystyvät puhumaan keskenään. – Minä en osaa englantia läheskään yhtä hyvin kuin sinä suomea. Tervetuloa.

Matthew hymyilee kiitollisena, ja he käyvät sisään. Poikien riisuessa kenkiä Juhani ihailee vävykokelaan pukua. Sen täytyy olla mittatilaustyötä, niin hyvin se istuu pojan päälle. Kangaskin on laadukasta. Vaikkei hän vävyä toivonutkaan, ainakin tällä vävyllä on tyylitajua.

 

- Käykää peremmälle, Juhani kehottaa, ja he siirtyvät olohuoneeseen. Väyrynen kurkistaa sohvan alta ja tulee esiin nähdessään Johanneksen ja Markuksen – mutta kun Luukas ja Matthew astuvat eteisestä, kissa pysähtyy epäröiden. Väyrynen on epäsosiaalisin kissa, jonka Juhani tietää. Tähän asti se on harvoin haitannut, vieraita kun hänellä ei poikiensa lisäksi käy juuri koskaan.

- Kissa! Matthew hihkaisee Väyrysen nähdessään. – Minä rakastan kissat!

Ennen kuin Juhani ehtii varoittaa Väyrysen terävistä kynsistä yhdistettynä erittäin epäluuloiseen luonteeseen, Matthew on jo polvillaan kissan edessä. Juhanin yllätykseksi Väyrynen ei revikään vävyltä silmiä päästä, vaan nuuhkaisee pojan ojentamaa kättä – ja alkaa sitten puskea päätään Matthewin pohjetta vasten.

- Oho! Juhani henkäisee. - Noin nopeasti se ei ole koskaan hyväksynyt ketään.

- Meillä on kotona aina ollut paljon kissat, Matthew selittää ja rapsuttaa kattia leuan alta. Juhani puistelee päätään epäuskoisena, ja kutsuu vieraat keittiöön. - Teillä on varmaan jo kova nälkä.

- Mistä arvasit! Luukas hihkaisee, ja Juhanin mieli tulvii täyteen muistoja pikkupojasta, joka Luukas kerran oli: aina iloinen, utelias ja auttavainen – ja herkkä. Miehiseksi mieheksi kasvatetun Juhanin silmissä Luukas oli jopa hämmentävän herkkä. Siksi kai Juhani ei tullut touhunneeksi Luukaksen kanssa yhtä paljon kuin tämän poikamaisten pikkuveljien kanssa. Jos hän voisi nyt aloittaa alusta, hän pitäisi huolen, että viettäisi myös Luukaksen kanssa aina välillä kahdenkeskistä aikaa. Ehkäpä hän nyt tavallaan aloittaakin alusta - sekä Luukaksen että tulevan vävynsä suhteen.

 

Toiset ovat jo istuneet pöytään, kun Matthew vielä piipahtaa eteisessä. Takaisin tullessaan nuorukainen ojentaa Juhanille liinalla peitetyn korin.  - Hyvin hyvä joulu sinulle!

Juhani ottaa korin vastaan ja kohottaa liinaa. Nähdessään mitä sen alla on, hän huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.

- Hedelmäkakku!

- Matthew leipoi sen itse, Luukas kertoo silminnähden ylpeänä. - Minä taisin mainita, että englantilainen hedelmäkakku on sinun suurinta herkkuasi.

Juhani nolostuu ja liikuttuu samalla kertaa. Hän ei muistanut Luukaksen lempijouluherkkua – mutta Luukas oli muistanut hänen.

- Kiitos, Matthew! Ja kiitos, Luukas. Kiitos kun tulitte.... Matthew?

- Niin?

- Sopiiko, jos kutsun sinua nimellä Matteus? Sinähän olet pian perhettä. Sitten minulla on tavallaan neljä poikaa.

- Matteus, Markus, Luukas ja Johannes! Markus hoksaa, ja kaikki nauravat. Juhanista tuntuu, kuin Ritva katselisi heitä pilven päältä, terveenä taas, hymyillen ja iskien silmää.

 

© Virva Guttorm