Jouko Lehtisaari

Aimo istuu kärsimättömänä autossa tööttäillen aina välillä.

“Mikä sitä taas viivästyttää!” mutisee Aimo itsekseen. “On se merkin kumma paikka, ku ensin hoppuutetaan toista lähteen, ja sitten ootatutetaan ittiä…no nii, tuleehan se viimein!” 

Vänkärin ovi aukeaa ja Hely istuu autoon.

“Kyllä sitä taas viivyttiin. Miten oot ylleesäkkää mihinkää koskaan päässy ajoissa?” tokaisee Aimo. 

“Hm! Mulla oli housuissa tahra ja sitä pestessä pissasi koira lattialle! Olisit tullut tööttäilyn sijasta kattomaan ja auttamaan!” Vastaa Hely kipakasti.

Aimo ei jaksa jatkaa suukopua vaan lähtee ajamaan. Matkaa kaupoille on kolmisenkymmentä kilometriä. Aimo kiihdyttää pihatieltä kiireen tuntu takaraivossaan. “Kiirettä pittää… on niin palio vielä tehtävää.”

“Ei se kiire kiiruhtamalla lopu!” Hely huomauttaa. “Näin lyhyellä matkalla et palioo aikaa säästä, vaikka kuin ajasit.”

“Kyyylllä se kuule säästää kummasti aikaa, ku painaa lappua lattiaan!”

Aimo lisää kaasua. Mersun kutoskone murahtaa ja turbo viheltää, kun Aimo kiiruhtaa kohti moottoritietä.

“Joulun pitäis olla rauhottumisen juhla”, Hely muistuttaa. “Koittasit päästä pois tuosta kiireen tunnusta ja luottasit, että kaikki järjestyy niin ku pittää.” 

“Ei ne hommat valamistu millään zen-opeilla! Ne vaatii suunnittelua ja tehokasta tekemistä!” Aimo puolustautuu. 

Hely huokaa. “Voi surkia sun kanssas! Hättäilemällä ei tuu ku lasagnea ja pastaa.”

Auto vähän luistaa mutkassa, johon Aimo tulee reippaalla vauhdilla. “Mettään vielä ajetaan! Nyt helläät sitä kaasua!” Hely kivahtaa. 

Aimo vain hekottaa. “Mitä me pienistä, ku ei pienetkää meistä! Elä sää Hely turhia murehi. Anna hevosen murehtia…

“... ku sillä on isompi pää. Tiijetään! Aina sää vitsailet tuolla! Saat kohta jatkaa yksinäs matkaa, mää kävelen.” 

“Onpaha vähemmän narinaa, jos sää jäät käveleen. Tässä pakkasessa riittää, kun auto narisee” tokaisee Aimo. Loppumatka onki motaria, voi lisätä vauhtia.” 

Lunta alkaa sataa sakeasti. Aimo ei siitä välitä. Hän pitää jalan kaasulla ja vauhdin yllä. 

“Hiljentäisit vähä…. ku näkyvyyttäkään ei oo nokkapeltiä pitemmälle,” Hely anelee.. 

“Sittenhän koko kiiruhtaminen on ollu turhaa, jos nyt alan hilientelee!”

 “Ei tuossa oo mittää järkiä!” Hely motkottaa. “Liikenteessä mennään kelin ja turvallisuuen ehoilla… VARO!!” 

Hely kiljaisee ja Aimo survaisee jarrun pohjaan, kun edellä kulkevan auton perävalot lähestyvät kovaa vauhtia. Aimon ajatuksenjuoksu nopeutuu moninkertaiseksi. Hän ehtii nähdä mielessään törmäyksen… vammautumisen…. lasten ja sukulaisten surullisen joulun.

Jarrut rutisevat, kun Aimo yrittää pysäyttää autoa. Auto luistelee liukkaalla tiellä kuin Bambi jäällä. Perävalot lähestyvät liian nopeasti. “Nojaa penkkiin!” ehtii Aimo huutaa, ennen kuin rysähtää. Turvatyynyt laukeavat, turvavyöt tuntuvat painautuvan olkapään ja vatsan sisään. Molemmilta pääsee tahaton ähkäisy turvavyön puristuksesta. Aika tuntuu pysähtyvän. Aimon katse jähmettyy  edessä olevaan autoon ja vääntyneeseen konepeltiin. 

Kuluu hetki, ennenkuin Aimo ja Hely tokenevat alkushokista. 

“Ootko, Hely, kunnossa?” Kysyy Aimo.

“Solisluuta särkee, se tais murtua…entä sinä?” 

“Niskoihin ja käteen sattuu, muuten kai oon ihan kunnossa”, Aimo vastaa tuijottaen tuulilasissa ammottavaa reikää. Hattuhyllyllä ollut petanque-peli on törmäyksen voimasta lentänyt heidän tuulilasin läpi. Peli oli pysähtynyt vasta edessä ajaneen pakettiauton takaluukun peltiin. Henkihän siinä olisi lähtenyt, jos peli olisi osunut heistä jompaankumpaan, Aimo ajattelee järkyttyneenä. Joskin hengenlähtö oli muutenkin lähellä. 

Vasta autosta poistuessaan he tajuavat olevansa ketjukolarissa. Vallitsee täysi sekasorto: itkeviä lapsia, shokissa olevia aikuisia, loukkaantuneiden huutoa.

Aimo huomaa, että kellään ei ole tilanne hallussa ja ottaa ohjat, alkaen käskyttää paikallaolijoita. 

“Kaikki pois tieltä!... Sinä siinä, soita hätäkeskukseen! Sinä punapipoinen, lähde viemään varoituskolmiota… ja sinä viet vastaantulijoille kolmion varoitukseksi! Jääkää varoittamaan kolmion tykö.”

Käskyn saaneet alkavat toimia Aimon ohjeiden mukaisesti - mutta Aimo huomaa sivummalla erään, joka rahan toivossa kuvaa kolaripaikkaa sen sijaan, että yrittäisi auttaa.

“Mitä sinä teet? Tuo on heitteillejättöä!” Aimo ärjäisee. “Nyt kamera pois heti! Mene katsomaan, onko autoissa vielä väkeä, ja auttamaan loukkaantuneita!" komentaa Aimo tiukasti. “Lähe sinä tonnepäin, me mennään toiseen suuntaan!” 

Nolostunut kuvaaja pistää puhelimen taskuun ja tottelee. Itse Aimo tutkii Helyn kanssa järjestelmällisesti, auto kerrallaan, heidän edellään olevat autot. Yhdestä pahasti kasaan menneestä Toyotasta  löytyy teinityttö, jonka pää roikkuu velttona. Turvatyyny on ottanut vastaan ilman vyötä istuneen tytön. Aimo etsii tytöltä pulssia. Tytön äiti itkee hysteerisesti, huutaa tytön nimeä ja kyselee toistuvasti Aimolta: “Autathan sää Suvia… autathan sää Suvia?” 

Kun pulssia ei löydy, Aimo nostaa tytön varoen autosta ja tarkistaa hengitystiet. Sitten Aimo alkaa elvyttämään tyttöä. Hely yrittää auttaa, muttei murtuneen solisluun takia pysty painelemaan eikä oikein puhaltamaankaan. Helyn käsi roikkuu, ja ilme on tuskaisen näköinen, joten Aimo käskee yhden sivustakatsojista avukseen elvyttämään. “Herää, Suvi… herää, Suvi!... Auta sitä, nukkuuko se?” Tytön äiti hokee vieressä. Hely menee rauhoittelemaan äitiä, jotta toiset saavat keskittyä elvytykseen. “Annetaan heidän auttaa Suvia…”ambulanssi on tulossa.” Hely juttelee rauhallisesti. 

Tyttöön ei tule eloa, vaikka he kuinka puhaltavat ja painelevat. Aimo tietää, että elvytystä on jatkettava ensihoitoyksikön saapumiseen saakka. Minuutit tuntuvat erittäin pitkiltä. Painelijaa vaihdetaan välillä, jotta elvytys olisi tehokasta. “Herää nyt!” hokee Aimo puhallusten välissä. 

Vihdoin viimein ambulanssi saapuu. Ensihoitajat ohjataan paikalle ja he alkavat antaa sähköiskuja sydäniskurilla. IRTI! Huutaa ensihoitaja ja antaa sähköiskun tytölle. Ei eloa. IRTI! Ja taas tyttö nytkähtää iskusta. Muutaman sähköiskun jälkeen tyttö vetää syvään henkeä ja katsoo sumeilla silmillä ympärilleen. “Mitä tapahtui?” kysyy tyttö heikolla äänellä. “Sinä olit ketjukolarissa, ja olit jonkin aikaa eloton”, ensihoitaja vastaa. 

Tytön äiti tulee itkien halaamaan tyttöä ja hokee: “Suvi-kulta, sinä olet elossa… taivaalle kiitos!”

Aimonkin hartioilta putoaa raskas taakka ja olo kevenee, kun  hän näkee tytön elpyvän. Hän halaa varovasti tyttöä, ja kuiskaa myös: “Taivaalle kiitos, että selvisit. Lupaathan käyttää turvavyötä jatkossa? Sinulla oli suojelus mukana.” Tyttö yrittää nyökätä Aimolle, mutta hänen niskaansa vihlaisee ja ilme vääntyy tuskaiseksi. “Lupaan”, vastaa kivun läpi. “ Kiitos kun autoitte!”

***

Pelastusyksiköitä, ambulansseja, paloautoja sekä poliiseja on tullut enemmänkin paikalle. Sekasorto on onneksi hieman vähentynyt. Varoituskolmioitten ja sittemmin hälytysajoneuvojen vilkkujen ansiosta on vältytty enemmiltä kolareita. Liikenne on ohjattu kiertotien kautta. Helyn solisluu ja Aimon niskat tutkitaan paikanpäällä, mutta päivystyksessä kehotetaan käymään mahdollisten muiden vammojen takia. Aimo, Hely ja muut lievemmin loukkaantuneet pääsevät taksilla päivystykseen. 

“Meijän pittää ilimottaa lapsille ja sukulaisille, että olimme ketjukolarissa ja nyt menossa sairaalaan tutkittavaksi.” Hely sanoo. “Onneksi meillä on se sukulaisten puhelinrinki. Sen ansiosta viesti kulkee ihmiseltä toiselle, ilman että tarvittee itte soittaa kaikille”. 

He istuvat päivystyksessä kolme tuntia ennen hoitoon pääsyä. Loukkaantuneita on paljon, osa heistä kiireellisen avun tarpeessa. Helyn solisluu todetaan murtuneeksi, ja olkapäässä oli laaja mustelma. 

“Nyt otat rauhassa kuukauden”, sanoo lääkäri Helylle. 

“Mutta joulusiivous, ja kinkunpaisto ja…” hätäilee Hely. Aimo tarttuu Helyä kädestä.

“Nyt on mun vuoro sanoa, että kaikki kyllä järjestyy niin ku pittää. Tähän loppu kiire ja ressi…kiitollinen pitää olla, että olemme hengissä.”  

Seuraavaksi lääkäri tutkii Aimon. Niskassa on lihasvenähdys, joka paranee kyllä itsestään. Vasemman käden rystysissä on pieni murtuma, turvatyynyn lauetessa käsi on paiskautunut ikkunaan.

Kotimatkalla taksissa puhelin pilpittää: sukulaisilta ja lapsilta tulee säikähtäneitä soittoja ja viestejä. Hely ja Aimo rauhoittelevat ja kertovat, ettei heillä ole hätää. 

“Nyt sitte pärjäillään niillä eväillä, mitä kotoa löytyy”, Aimo sanoo hivenen alakuloisena Helylle. 

“Niin pärjäillään…aina meillä pakastimessa jotain syötävää on”, Hely huokaisee.  

Rosmo tulee iloisena ovella vastaan. Se on pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, lempeä ja reipas; energinenkin, vaikka on jo 8-vuotias. Nimensä se sai, kun pentuna aina vei toisilta luun, ja juoksi sitten kuin tuli hännän alla pakoon. Nopeat jalatkin sillä oli, kuten rosmolla on suotavaa ollakin. Aimo polvistuu rapsuttamaan Rosmoa. “Se oli lähellä, että Rosmo olis jääny iliman isäntää ja emäntää…. se on Rosmo sillai, että elämänlanka on ohut. Osaispa itekki samallailla elää hetkessä ku sää. Me immeiset murehitaan mennyttä ja tulevaa vuorotellen ja yhtäaikaa.” 

Rosmo kallistelee päätään Aimon puhuessa. “Nii i…. taijat sää vähän jotaki tajuta, ekkö tajuakki?” 

Koiraa rapsuttamasta päästyään Aimo menee keittiöön Helyn luo. Hieman alakuloisina he katsovat ikkunasta ja toivovat, että joku tulisi edes käymään, vaikkei heillä juuri tarjottavia olekaan. Linnuille sentään on siemeniä ja talipalloja. Siitä he iloitsevat ja katsovat, kun ne iloisena pyrähtelevät ja syövät omia jouluherkkujaan.

****

Seuraavana päivänä Hely lukee lehdestä ketjukolarista. 32 autoa oli ollut kolarissa mukana. Muutamia oli menehtynyt, ja kymmeniä loukkaantunut.  Hely ja Aimo lukevat uutista hiljaa ja vakavina. He tietävät, että olisivat voineet päätyä kuolonuhrien tilastoon. “Mää luppaan jatkossa kuunnella sua paremmin, ja vetää syvvään happea, ku kiire meinaa painaa päälle”, Aimo sanoo ja halaa Helyä.  

Puolenpäivän maissa ajaa tuttu auto pihaan. Rosmo hyppii riemuissaan ja heiluttaa häntää, kun Ella, Timo ja heidän lapsensa nousevat autosta. Helyllä tulee kyyneleet silmiin, kun hän näkee tyttärensä ja tämän perheen. Oli niin pienestä kiinni, ettei hän olisi saanut nähdä tytärtään ja tämän perhettä enää koskaan. 

“Hyvää joulua!” he toivottavat tullessaan. Lapset kirmaavat halaamaan mummia ja vaaria. Ella ja Timo palaavat vielä autolle hakemaan kantamuksia. Aimo tarjoutuu tulemaan mukaan kantamaan, vaikka Ella esteleekin. 

“Lääkärihän käski teidän levätä, isä!”

“Ei tässä ny nii kippeitä olla, etteikö kantamaan kykenis! Rintamallaki pojat”…Aimo koittaa sanoa mutta Ella keskeyttää napakasti: “Nyt ei olla rintamalla, isä! Nyt ei oo pakko pystyä.”

Autolla Aimo yllättyy, kun peräkontista paljastuu paistettu kinkku, laatikot, rosollit ja kaikki muut joulusyötävät. Aimo pidättää itkua, mutta ei saa piilotettua liikutustaan. Ella halaa isäänsä ja toivottaa toistamiseen hyvää joulua. “Onneksi teidän ei käynyt pahemmin! Olisi tullut surkea joulu.”

Sisällä on Helyn vuoro yllättyä. “Voi teitä rakkaita! Kiitos kovasti!” Hely sanoo kyynelten läpi ja rutistaa lujaa Ellaa ja Timoa. “Te toitte joulun… ja olisitte tuoneet sen ilman nuita tuomisiakin.

”Muistikoha hevonen murehtia?” tokaisee Aimo saaden Helyn nauramaan. Rosmo pyörii jaloissa ja kerjää huomiota. Aimo rapsuttaa Rosmoa. 

“Nii, kato…. sillä ku on isompi pää.” 

© Jouko Lehtisaari