Virva Guttorm

Musiikkiluokassa on hiljaista ja hämärää, kun Valtteri astuu sisään. Vaikka on vasta iltapäivä, tähän vuodenaikaan päivänvaloa riittää hädin tuskin koulupäivän päästä päähän. Valtteri nauttii hetken led-kynttelikön loisteesta, joka íkkunasta heijastuessaan moninkertaistuu ja näyttää jatkuvan ikuisuuteen asti. Sitten hän sytyttää valot, kävelee pianon luo ja alkaa järjestellä nuotteja. Hän on jättänyt oven raolleen kerholaisia varten, eikä mene kauaakaan, ennen kuin ensimmäiset lapset pölähtävät ovesta sisään.  

- Moikka Valtteri! Mitä me tehdään tänään?

- Terve, Irina! Moi, Kerttu! Valtteri tervehtii. – Ajattelin, että voitaisiin laulaa joululauluja.

- Kivaa! Kerttu hihkaisee. – Mä niiiin rakastan joulua!

- Niin mäkin! Irina komppaa. – Ja joululaulut on niiiin ihania!

Samassa myös Jalo ja Veeti astuvat sisään ja säntäävät samantien tonkimaan sekalaisten perkussiosoitinten laatikkoa.

- Saanksmä soittaa rytmimunaa?

- Ja mulle käsikulkuset! Jos opelle passaa.

- Valitkaa ihan vapaasti! Valtteri lupaa, ja pojat hihkuvat innosta. Kun vielä kaksoset Oliver ja Sofia saapuvat paikalle, kaikki jäsenet ovat paikalla, ja musiikkikerho voi alkaa.

- Kuten osa teistä jo kuulikin, tänään meillä on teemana joululaulut, Valtteri kertoo. – Jokainen saa vuorollaan toivoa jonkin joululaulun, jonka me sitten yhdessä laulamme. Entten tentten teelika mentten… Veeti, sinä saat toivoa ensimmäisenä. Minkä joululaulun sinä haluaisit laulaa?

- Nisse-polkan, totta kai! Veeti hihkaisee. Tuossa tuokiossa luokkahuone on tulvillaan villiä melskettä, helinää ja helskettä, kun heleät lastenäänet ja Valtterin piano yhtyvät iloiseen menoon. 

Lasten iloa katsellessa Valtterin ajatukset palaavat syyslukukauden alkuun, kun hän ensimmäistä kertaa tapasi nämä lapset. Ensimmäinen koulupäivä oli jännittänyt häntä ihan yhtä paljon kuin oppilaitakin, ellei jopa enemmän. Vastavalmistuneen opettajan ensimmäinen oikea pesti oli iso askel jo itsessään – ja kaupan päälle tuli uusi paikkakunta, josta hän ei tuntenut vielä ketään. Valtteri huomasi heti, että kourallinen lapsista oli erityisen kiinnostuneita musiikista. He olisivat mielellään oppineet ja tehneet paljon enemmän, kuin mitä opetussuunnitelman mukaisilla musiikkitunneilla ehti. Kun sitten opettajakunnassa kartoitettiin, löytyisikö vapaaehtoisia vetäjiä järjestämään kerhotoimintaa koululaisille, Valtteri oli ilmoittautunut halukkaaksi vetämään musiikkikerhoa. Miksipä ei olisi; hänhän kuitenkin laulaisi ja musisoisi kämpillä kaiket illat. Musiikkikerhossa hän sai jakaa rakkautensa musiikkiin oppilaittensa kanssa - eivätkä illatkaan olleet niin pitkiä ja yksinäisiä, kun ei tarvinnut mennä yksiöönsä kököttämään heti koulun jälkeen. Lasten ilo oli tarttuvaa sorttia, ja yhdessä he seitsemän tekivät tutkimusretkiä musiikkiin tavalla, johon koulutuntien puitteissa ei millään ollut aikaa. Syyslukukausi onkin vierähtänyt ihmeen vikkelästi; Valtteri vallan yllättyi, kun tajusi, että joululoman alkuun oli enää kolme viikkoa aikaa.

Nisse-polkan jälkeen he laulavat ”Kilisee, kilisee kulkunen”, ”Joulupukki matkaan jo käy” ja monta muuta joululaulua, vuorotellen jokaisen lapsen toivomuksen mukaan. Kun kaikkien toivebiisi on laulettu, on vielä kymmenen minuuttia aikaa.

- Joko kaikki saivat toivoa? Valtteri varmistaa. -Yksi laulu vielä ehdittäisiin ottaa.

- Yksi toive puuttuu, Irina hoksaa. – Ope ei ole toivonut vielä mitään.

- Totta kai openkin pitää saada toivoa! Toiset innostuvat. – Ope, mikä sinusta on kaikkein kaunein joululaulu?

Valtteri miettii. Kauniita joululauluja on niin paljon, että on vaikea valita. – Heinillä härkien kaukalon, hän lopulta sanoo. – Se on minusta kaikkein kaunein.

Kukaan lapsista ei ole kuullut laulua ennen. – Laula se, jooko!

Valtteri istuu takaisin pianon ääneen, soittaa ja laulaa. Enkelparven tie kohta luokse vie rakkautta suurinta katsomaan…

Valtteri eläytyy laulun tunnelmaan niin, että unohtaa ajan ja paikan. Kun laulu on lopussa, hän näkee lasten kasvoilla ihastuneen ilmeen.

– Voi miten kaunis! Kerttu huokaa, ja toiset ovat samaa mieltä. – Opeta se meille! He vaativat.

- Seuraavalla kerralla, Valtteri lupaa. – Koulukyydit lähtevät viiden minuutin päästä.

Lapset ottavat laukkunsa ja rymistelevät luokasta ulos. Viimeisenä kulkeva Oliver tapailee laulun säveltä ja Valtteri ihastelee mielessään, kuinka kaunis ääni pojalla on - niin kuin kaikilla muillakin kerholaisilla. Nämä ovat lahjakkaita, motivoituneita lapsia. Heidän pitäisi päästä esiintymään.

***

Seuraavan viikon musiikkikerhossa Valtteri ottaa ideansa esille. – Haluaisitteko te esiintyä koulun joulujuhlassa? Voisitte yhdessä valita, minkä laulun tahdotte laulaa.

Lapset innostuvat ideasta heti. – Minä tiedän, Jalo keksii. – Lauletaan se heinähärkä, minkä ope viime kerralla lauloi.

Muut lapset hyppivät innosta. - Joo, lauletaan se! Se on kaikkein kaunein! – Ope, voidaanko me laulaa heinähärkä, joohan?

Valtteri hymyilee. – Mikä ettei. Kunhan ensin opitte sen. Aletaanko hommiin?

- Aletaan!

Lapset muodostavat ennätysajassa sievän rivin, ja Valtteri laittaa laulun sanat älytaulun näytölle. Hän alkaa soittaa ja laulaa, ja yksi toisensa jälkeen lapset yhtyvät mukaan. Lapsikuoron kirkas sointi lämmittää Valtterin sydäntä. Kyllä tästä vielä esitys saadaan.

He harjoittelevat koko tunnin, ja lapset lähtevät kotiin puhua pulputtaen tulevasta esiintymisestä. Heti seuraavana päivänä Valtteri menee rehtorin pakeille kertomaan, että musiikkikerholla olisi lauluesitys koulun joulujuhlaa varten. Rehtori on ensin hyvillään, mutta kuullessaan lauluvalinnan hän vakavoituu. – Se ei ikävä kyllä käy.

Valtteri ei ole uskoa kuulemaansa. - Ei käy? Miksei? Sehän on perinteinen joululaulu!

Rehtori hymyilee vaivaantuneena. – Niin on, mutta… siinä on uskonnollista sisältöä. Ja meillä on tehty linjaus, että uskonnollisia lauluja ei esitettä koulun tilaisuuksissa. Muuten meidän pitäisi järjestää vaihtoehtoinen juhla kirkkoon kuulumattomille, ja sehän on käytännössä mahdotonta.

Valtteri lähtee rehtorin kansliasta hartiat lysyssä. Miten hän voi tuottaa lapsille pettymyksen, kun kaikki ovat esiintymisestä niin innoissaan?

Välitunnilla Valtteri kutsuu kerholaiset koolle ja kertoo, mitä rehtori sanoi. - Mitä, jos me esitämme jonkin muun joululaulun sen sijasta? Hän ehdottaa. - Nisse-polkan vaikka.... tai Petteri Punakuonon?

Mutta lapset torjuvat Valtterin ehdotukset yhtenä rintamana.

– Me halutaan laulaa Heinähärkä! Se on sinun lempibiisi, ja se on kaikista kaunein!

Koko illan Valtteri miettii, mitä voisi asialle tehdä. Idea iskee aamukolmelta. Heti aamulla hän soittaa seurakuntaan, jossa hänen ideansa otetaan ilahtuneina vastaan. Kouluun päästyään hän haalii musiikkikerholaiset kasaan ja kertoo ilouutisen: he saisivat esittää laulunsa seurakunnan joululaulutilaisuudessa kirkossa aatonaattona.

- Vau, me päästään kirkkoon laulamaan! Lapset riemuitsevat, ja kivi putoaa Valtterin sydämeltä.  He päättävät esittää myös ”Enkeli Taivaan” ja harjoittelevat lauluja kerhon lisäksi aina, kun tilaisuus tarjoutuu. Lapset oppivat nopeasti, innostuneita kun ovat, ja aatonaaton lähestyessä Valtteri ei voi olla tuntematta hienoista ylpeyttä siitä, mitä he ovat saaneet aikaan.

***

Esityspäivän aamuna Valtteri on niin innoissaan, että herää jo kuudelta aamulla, vaikka joululoma on jo alkanut ja saisi nukkua pitkään. He ovat sopineet pitävänsä kenraaliharjoituksen kirkossa kello kaksitoista, jotta ehtivät käydä läpi esityksen yksityiskohdat kaikessa rauhassa. Aamuteetä juodessaan Valtteri saa viime hetken idean: olisi hienoa, jos heillä olisi rekvisiittana näyttämöllä laulussa mainittu seimi. Pyörävarastosta löytyvä iso pahvilaatikko on projektiin juuri sopiva, ja intoa puhkuen Valtteri käy toimeen. Seimen askartelu on hauskaa – ja yllättävän aikaavievää - puuhaa. Saatuaan seimen valmiiksi Valtteri vilkaisee kelloa ja hätkähtää tajutessaan sen olevan jo puoli kaksitoista. Onneksi kirkko ei ole kovin kaukana. Hän ehtii kyllä ajoissa, jos taittaa osan matkasta juosten. Autoa hän ei omista; opintolainan päälle ei huvita ottaa vielä autolainaa. Onhan hänellä terveet jalat, joilla juosta.

Valtteri pukee kengät ja takin, nappaa pahviseimen kainaloon ja rientää matkaan. Pihalla hän tajuaa, että sileäpohjaiset tennarit olivat huono valinta: maa on jäässä ja paikoin liukas. Mutta jos hän palaa kenkiä vaihtamaan, hän myöhästyy. Ja lapsia varmasti jännittää jo kovasti; hän ei halua tuottaa suojateilleen ylimääräistä stressiä antamalla heidän odottaa. Niinpä hän jatkaa matkaa. Hän harppoo taloyhtiön parkkipaikan yli kohti portaita, joita pitkin pääsee mäen alla kulkevalle kevyen liikenteen väylälle. Portaiden vieressä on kyltti, jossa lukee lihavin mustin kirjaimin EI TALVIKUNNOSSAPITOA. Mutta Valtterilla ei ole aikaa välittää kieltokylteistä. Hän harppaa portaiden edessä jököttävän puomin yli ja lähtee juoksemaan rappuja alas. Kaksi ensimmäistä askelta sujuu hyvin. Kolmannella askeleella Valtterilta katoavat jalat alta. Hän mätkähtää jäiseen maahan ja luisuu jäisiä portaita alas kuin muhkuraista liukumäkeä laskisi.

Matalalento päättyy vasta mäen alla, äkkipysähdykseen kaidepuuta vasten. Valtteri yrittää nousta, mutta ei voi: vasemmassa jalassa tuntuu viiltävää kipua.

Ilmalennon nähnyt naapurin rouva rientää hätiin ja yrittää auttaa Valtterin pystyyn. Mutta pienikin liikahdus sattuu sietämättömästi, ja naapurin on soitettava hätäkeskukseen.  Ambulanssia odotellessa Valtteri kaivaa kipua uhmaten puhelimen taskustaan ja lähettää musiikkikerhon whatsapp -ryhmään viestin. Sattui pieni tapaturma. Kenraaliharjoitus on peruttava, mutta nähdään illalla kirkossa puoli kuudelta. Ehkä ehdimme harjoitella hieman ennen konsertin alkua.

Ensihoito kärrää kivusta voihkivan Valtterin kyytiin ja kuskaa ensiapupäivystykseen. Päivystävä lääkäri tutkii kovia kokenutta koipea päätänsä puistellen.

- Eihän tämä tietenkään hyvältä näytä, lääkäri sanoo röntgenkuvanippua selaillen. – Polvesta on ristiside revennyt, ja sääriluu murtunut kahdesta kohtaa.

- Voiko sen kipsata nopeasti? Minulla on illalla tärkeä meno!

Lääkäri naurahtaa tavalla, jolla vain kaiken kokenut lääkäri osaa. – Se meno taisi sinun osaltasi mennä jo. Tällä jalalla ei lähdetä mihinkään vielä pitkään aikaan. Saat odottaa osastolla leikkaukseen pääsyä.

Valtteri yrittää protestoida, mutta päivystyslääkärin päätä ei käännetä. – Herra on hyvä ja ilmoittaa tärkeälle menolleen, että suunnitelmiin tuli juuri suuremman luokan muutos. Hyvässä lykyssä pääset uudeksi vuodeksi kotiin.

Valtteri on niin pettynyt itseensä ja tilanteeseen, että tekisi mieli hakata päätään seinään. Mutta lääkintävahtimestari, joka vie häntä pyörätuolilla osastolle, ei suostu pysähtymään tarpeeksi lähelle seinää, vaan kärrää Valtterin suorinta tietä potilashuoneeseen ja siirtää potilasnosturilla sänkyyn. Valtteri katsoo kelloa. Se on jo puoli neljä. Ja tässä jamassa hänestä ei olisi mihinkään, vaikka hän jollain konstilla pääsisikin paikalle kirkkoon. Sydän kirvellen hän kaivaa taas puhelimen esiin ja ottaa videon itsestään sairaalasängyssä, jalka paketissa. – Ei tämä sitten ollutkaan ihan niin pieni tapaturma. Joudun kuulemma lusimaan joulun yli täällä sairastuvalla…. Olen hirveän pahoillani, mutta illan esityksestä ei tulekaan mitään.

Viimeisessä lauseessa Valtterin ääni särkyy, ja hän lopettaa videon kiireesti. Puhelin alkaa pian pilpittää sydämenkuvia, pikaisen paranemisen toivotuksia ja haliemojeita. mutta ne eivät lohduta Valtteria pisaran vertaa. Hän tietää tuottaneensa lapsille kirvelevän pettymyksen, vaikka nämä ovatkin liian hyvin kasvatettuja sanoakseen sitä hänelle suoraan. Ystävällinen hoitaja, joka tulee tuomaan Valtterille kipulääkettä, hymyilee rohkaisevasti – ja saa kiitokseksi äreän mulkaisun. Hoitajan mentyä Valtteria kaduttaa töykeytensä, mutta peräänkään ei oikein voi juosta anteeksi pyytämään. – Senkin idiootti! Hän soimaa itseään saaden huonetoverinsa kohottamaan kysyvästi kulmiaan. – Ette Te, hän kiirehtii lisäämään,  ennen kuin loukkaa vielä tätäkin. – Itselleni minä tässä kiukuttelen, kun töppäilin ja pilasin kaikkien joulun.

Huonetoveri, iäkäs papparainen, nyökyttää ymmärtäväisesti. – Sellaista sattuu. Minä pilasin vain oman jouluni, kun kompuroin kellarin rapuissa ja päädyin tänne makaamaan. Vaimon haudalla olisi ollut soma käydä sytyttämässä kynttilä. Tämä on yhdeksäs jouluni leskenä.... ja ensimmäinen, kun en pääse Annikin haudalla käymään. Mutta kyllä hän ymmärtää. Aina hän eläissäänkin ymmärsi minua. Se oli se Annikki semmoinen. Viisi vuosikymmentä minuakin jaksoi katsella, ja katselisi varmaan vieläkin, jos ei olisi tullut sitä syöpää.

Valtteri melkein unohtaa omat pienet murheensa vanhuksen kertomusta kuunnellessaan. Vanhus, Ilmari nimeltään, on vaimon kuoltua viettänyt joulunsa yksinään, lapsia kun pariskunnalle ei suotu. – Eihän se joulu ilman Annikkia samalta tunnu. Melkein sama kai se on täällä sairaalassa maata. Mutta siellä haudalla minä kyllä mielelläni olisin käynyt. Meillä oli Annikin kanssa tapana yhdessä käydä haudoilla laulamassa.

- Laulamassa?

- Niin. Me lauloimme joululauluja perheenjäsenille ja ystäville, jotka jo lepäsivät kirkkomaan mullassa. Annikin kuoltua minä olen jatkanut perinnettä yksin. Mutta nyt jäävät joululaulut laulamatta, kun minä tunari kompuroin niissä rapuissa.

- Minulle kävi vähän samalla lailla, Valtteri tunnustaa, ja kertoo Ilmarille koko jutun mönkään menneestä konsertista. – Lapset olivat niin innoissaan esiintymään pääsystä. Pettymys oli varmasti suuri, kun keikka jouduttiin perumaan.

- Kyllä he siitä selviävät, Ilmari lohduttaa. – Lapset kestävät pettymyksiä paljon paremmin kuin me aikuiset. Jos jokin ei mene niin kuin piti, he itkevät hetken ja keksivät sitten jotain muuta mukavaa tilalle, kun me vanhat vielä jurnutamme menneissä.

Valtteri hymähtää. – On kai se niinkin. Minä taidan nukahtaa vähäsen. Alkoi niin ramaista, kun söi sen lääkkeen.

Ilmari nyökkää. -  Sama täällä. Ne on nuo kipunapit sellaisia, että kaupan päälle saa menolipun Höyhensaareen.

Valtteri sulkee silmänsä ja antaa unen tulla. Hän näkee unta, että kirkko, jossa heidän piti esiintyä, ei enää seisokaan kirkonmäellä, niin kuin aina ennen. Hän itse seisoo pahviseimi kädessä kirkkomäen päällä ja koettaa käsittää, mihin kummaan kirkkorakennus on voinut joutua. Lapsiakaan ei näy missään, vaikka heidän piti odottaa häntä kirkon edessä. Lumisessa maassa ei näy jälkeäkään, joka selittäisi kirkon katoamista – mutta jostain kaukaa kantautuvat lapsikuorolaisten kirkkaat äänet. Heinillä härkien kaukalon nukkuu lapsi viaton…. Valtteri lähtee kulkemaan ääntä kohti. Tulee pimeä, mutta hän ei pysähdy, vaan kompuroi pimeässä hiljalleen voimistuvaa ääntä kohti. Äkkiä tuleekin valoisaa kuin keskellä päivää, ja hän huomaa olevansa sairaalassa. – Anteeksi että herätän, mutta sinulle on vieraita.

Ystävällisen hoitajan kasvot häilyvät Valtterin yläpuolella, ja Valtteri hätkähtää tajutessaan olevansa hereillä. Unen laulu vain yhä soi hänen tokkuraisessa päässään. Enkelparven tie kohta luokse vie rakkautta suurinta katsomaan…

Valtteri räpyttää silmiään ja pudistelee päätään tullakseen tolkkuihinsa. Hän näkee potilashuoneen, hoitajan ja Ilmarin – ja kuulee laulun, joka itsepintaisesti kieltäytyy haihtumasta unen mukana. Ilmarin ja hoitajan kasvoilla on lumoutunut ilme, aivan kuin hekin kuulisivat saman. Vasta ovelle katsoessaan Valtteri ymmärtää, että laulu ei olekaan unta. Ovensuussa seisoo kuusi lasta, lunta myssyissä, posket innosta palaen. Laulavien lasten takana seisoo kourallinen aikuisia, jotka Valtteri muistaa nähneensä vanhempainillassa. Irinan isä säestää kitaralla, Sofian ja Oliverin äiti soittaa huilua.

Kun lapset ehtivät viimeiseen säkeistöön, Ilmari yhtyy lauluun. Vanhuksen ääni on samaan aikaan sekä jykevä että hauras, täydellinen vastapari heleille lastenäänille. Valtteri on niin ällistynyt, ettei osaa edes laulaa mukana – hän vain kuuntelee ja ihmettelee, kuinka kauniilta improvisoitu esitys voikaan kuulosta;  ehkä jopa kauniimmalta täällä kuin kirkossa, vaikkei potilashuoneen akustiikka vedäkään vertoja kirkkosalille.

Vasta laulun loputtua Valtteri saa suunsa auki. – Mitä… kuinka te… ettekö te olekaan vihaisia, kun esitys kirkossa peruuntui?

Lapset nauravat. – Eihän se peruuntunut!

- Kirkkosali oli ihan täynnä!

- Ja me saimme raikuvat aplodit, vaikka kirkossa ei kuulemma ole tapana taputtaa!

Valtteri katsoo lapsia yrittäen käsittää, mistä he oikein puhuvat. Veetin äiti huomaa Valtterin hämmingin ja selittää:

- Kun saimme videoviestisi, me aikuiset ajattelimme ensin, että esitys pitäisi perua, mutta lapset olivat toista mieltä. He sanoivat osaavansa laulut niin hyvin, että pärjäisivät ilman kenraaliharjoitusta. Kun meistä vanhemmista vielä löytyi soittotaitoisia, ei esitystä tarvinnutkaan perua.

Irinan isä nyökyttelee. - Ja lapset olivat oikeassa, kun sanoivat, että osaavat kyllä. Olet opettanut heitä hyvin!

- Meitä harmitti vain se, että sinä et päässyt kuulemaan lempijoululauluasi. Niinpä pyysimme vanhempia tuomaan meidät tänne esiintymään myös sinulle! Kerttu kertoo, ja Valtteri häkeltyy niin, ettei saa sanaakaan suustaan.

- Kiitos teille kaikille! Ilmari lausuu sairaalavuoteeltaan. – Toitte samalla iloa myös meille kaikille muille, jotka vietämme joulumme näiden seinien sisällä. Ei teillä sattuisi olemaan vielä toistakin laulua, jonka voisitte laulaa luikauttaa meidän vaivaisten ratoksi?

- Lauletaan Enkeli Taivaan! Jalo hihkaisee, ja toiset hyppivät innosta. – Joo!

Ilmarin silmät alkavat kiiltää. – Enkeli taivaan! Se oli  Annikin mielestä kaikkein kaunein joululaulu.

Lapset alkavat laulaa, ja Ilmarin komea basso yhtyy lauluun, kantautuen kauas käytäviä pitkin. Hoitajia ja potilaita ilmestyy käytävälle kuuntelemaan, ja ihmisten silmissä loistava ilo saa Valtterin vihdoinkin tajuamaan, että hänen pelkonsa oli ollut turha. Lapset eivät pelkästään selvinneet konsertista ilman häntä, vaan kaiken kukkuraksi toivat jouluilon mukanaan myös sinne, missä sitä kipeimmin tarvittiin.

Yksi toisensa jälkeen kuulijat yhtyvät lauluun, viimeisenä Valtteri itse. Hänestä tuntuu, että yhtä kauniisti yksikään joululaulu ei ole ikinä ennen soinut. 

© Virva Guttorm