Virva Guttorm

Kynttelikkö on leimattua hopeaa, ja sitä koristavat aidot kristallit. Krista asettaa kynttilät paikoilleen ja varmistaa joka suunnasta, että kynttelikkö näyttää pöydässä yhtä hyvältä kuin kaupan vitriinissä. Krista löysi sen antiikkiliikkeestä pitkän etsimisen jälkeen, ja onnittelee itseään hyvästä valinnasta: kynttelikkö näyttää hyvin elegantilta pellavaista pöytäliinaa vasten. Sokerikko, kermakko ja servettirenkaat löytyivät samasta antiikkiliikkeestä, ja häälahjaksi saatu, itsensä Kaj Franckin suunnittelema aterinsarja tuo kattaukseen modernin säväyksen. Krista nyökkää tyytyväisenä. Tästä ei edes Sylvia voi löytää moitteen sanaa.

Ajatus anopista saa Kristan vilkaisemaan kelloaan. Missä ne kukat oikein viipyvät? Floristin kanssa oli sovittu toimitus kello yhteen mennessä, ja kello on jo kymmentä vaille! Anopin viimevuotinen joululahja, aidosta Muranon lasista puhallettu maljakko, odottaa vaativan näköisenä joulukukkakimppua, jonka pitäisi olla jo saapunut. Sylvia oli ostanut maljakon työmatkallaan; Venetsian biennaali on anopin lempitapahtuma, johon pääsystä Krista itse vasta haaveilee. Mutta vielä hänkin näyttää anopille, mihin kaikkeen hän kykenee.

Vihdoin viimein ovikello soi. Krista huokaisee helpotuksesta.

- Maiju!

Ovikello ehtii soida uudestaan, ennen kuin Maiju rientää alakertaan. Esiliinakin puuttuu; sen sijasta Maijulla on yllään parempi mekkonsa.

- Etkö kuullut, että ovikello soi!

Maiju kietaisee mustat, vielä suihkun jäljiltä kosteat hiuksensa nutturalle hidastamatta vauhtiaan. - Anteeksi, rouva. Minä vaihtasin minun vaatteen.

Ovikello soi kolmannen kerran, ja Maiju avaa oven. Lähetti antaa kukat ja kiirehtii sitten seuraavaan paikkaan; tänään on paljon tilauksia, kun kaikki haluavat joulupöytäänsä tuoreita kukkia. Krista odottaa ruokasalin pöydän ääressä, että Maiju tuo kimpun tarkistaakseen, ovatko ne varmasti sellaisia, kuin sovittiin. Maiju ilmestyy salin ovelle - mutta sen sijaan, että rientäisi laittamaan kukkia maljakkoon, jää seisomaan epätietoisena oviaukkoon. - Minun juna lähtee puoli tuntia päästä. Ehkä rouva voi itse…

Krista ei vaivaudu peittelemään ärtymystään. – Etkö näe, että minulla on kiire! Pitää kattaa pöytä ja tehdä kinkulle kastike, ennen kuin pitopalvelu tuo ruoat. Oma vikasi, että kaupassa kesti niin kauan.

- Kyllä, rouva.

Maiju ryhtyy asettamaan kukkia maljakkoon, ja Krista unohtaa ärtymyksensä nähdessään, että kukkalaite on juuri sellainen kuin pitääkin. Ritarinkukat, liljat ja valkeat ruusut loistavat lumivalkeina vihreitä kotkansiipiä vasten, 24 karaatin lehtikullalla koristetun maljakon

korostaessa niiden puhtautta. Krista oli alun perin ajatellut tilaavansa joulun kunniaksi punaisen kimpun, mutta Maiju oli ehdottanut valkoista, ja vaikkei Krista mielellään otakaan vastaan tyylivinkkejä kotiapulaiselta, tällä kertaa hän oli päätynyt noudattamaan

piikansa neuvoa. Nyt kun juhlakattaus on kukkia myöten valmis, Kristan on myönnettävä, että Maijulla on esteettistä silmää. Kai se kuuluu kulttuuriin; eikös Aasiassa harrasteta kukka-asetelmien väsäämistä, tai jotakin sellaista?

Maiju vilkaisee taas seinäkelloa ja kerää sellofaanit ripeästi roskikseen. – Anteeksi rouva! Minun on pakko mentävä nyt. Juna lähtee kaksikymmentä minuuttia päästä.

Maiju huokaa. Mikä siinä onkin, että kunnollista palvelusväkeä on nykyään niin vaikea löytää?

- No mene sitten! Mutta pidä huoli, että tulet huomenna ajoissa tekemään iltapalan ja nukuttamaan lapset.

Maiju kiiruhtaa huoneeseensa, hakee matkalaukun ja tulee hetken päästä portaita alas. Hän on pukemassa kenkiä, kun Kuutti juoksee rappuja alas hänen perässään. - Maiju!

Poika syöksyy halaamaan Maijua ja takertuu tämän sääreen. – Etkö voi jäädä viettämään joulua meidän kanssa?

Maiju laskee laukun lattialle voidakseen pörröttää pojan tukkaa. Kristan leukapielet kiristyvät, ja hän vastaa Maijun puolesta:

- Ei voi! Mehän jo puhuimme tästä. Maiju menee siskonsa luo Järvenpäähän.

- Minun serkku… ei minun sisko, Maiju korjaa ja irrottaa hellävaroen pojan pienet sormet säärensä ympäriltä. – Minä tulen huomenna iltana takaisin.

- Huomenna vasta! Kuutti parkaisee. - Kuka laulaa Kielolle unilaulun? Ja lukee minulle sadun?

- Minä voin lukea, sanoo Daniel, joka saapuu hätiin vartiopaikaltaan olohuoneen sohvalta. - Ja mummi voi nukuttaa Kielon.

- Mutta mummi ei osaa Dandansoita! Kuutti protestoi ja tarrautuu uudestaan Maijun sääreen. – Kielo ei saa unta ilman sitä!

Kristan tekee mieli sanoa pahasti, mutta hillitsee itsensä. Jouluaattona ei sovi puhua rumia, ei ainakaan lasten kuullen. - Päästä irti! Hän tyytyy ärähtämään. - Maijun pitää ehtiä junaan!

Kuutin kasvoille nousee uppiniskainen ilme, ja hän takertuu entistä tiukemmin kotiapulaisen jalkaan.

Daniel katsoo poikaansa, sitten Maijua ja jälleen poikaa. - Mitä jos Maiju laulaisi iltalaulun nyt, ennen lähtöään? Ja sitten minä heitän hänet asemalle, niin että hän ehtii junaan?

Kuutti harkitsee tarjousta hetken ja päästää sitten Maijun jalasta irti. Maiju kumartaa Danielille kiitokseksi ja kiiruhtaa lastenhuoneeseen, josta hetken päästä kantautuu Maijun sointuva ääni ja tuutulaulun vieraskieliset sanat. Dandansoooyy… bayaaa ko ikaaaw….

Krista huokaa. Taas kerran hän huomaa miettivänsä, oliko virhe palkata Maiju – tai maahanmuuttaja ylipäätään.

Alussa se vaikutti hienolta idealta. Hänen bisnestuttavallaan oli filippiiniläinen lastenhoitaja, ja tuttavan mukaan ratkaisu oli täydellinen heidän kiireiseen elämäntyyliinsä. Aikansa harkittuaan myös Krista ja Daniel olivat päättäneet kokeilla onneaan kotiapulaisen

löytämisessä. Krista muistaa, kuinka iloinen oli, kun he löysivät Maijun – riittävän hyvin suomea puhuvan, edullisen ja kohteliaan nuoren naisen, joka oli valmis asumaan heillä ja aloittamaan työnsä heti. Hänen nimensä oli Mayumi, mutta Krista oli ilmoittanut heti ensimmäisenä päivänä, että he kutsuisivat tätä Maijuksi. Se olisi lastenkin helppo ääntää ja muistaa, toisin kuin kummalliselta kalskahtava filippiiniläinen nimi.

Kielo ja Kuutti olivat pitäneet Maijusta heti. Silloin se tuntui hyvältä asialta – mutta nyttemmin Krista oli alkanut huolestua, olivatko lapset liiankin kiintyneitä hoitajaansa. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että Mayumi itsepintaisesti lauloi tuutulaulun omalla kielellään, vaikka Krista oli varta vasten raivannut kiireiseen arkeensa aikaa luodakseen soittolistan kauniista suomalaisista lastenlauluista. Hän oli ehdottanut Danielille, että he vaatisivat Maijua laulamaan suomeksi, mutta Daniel ei ollut samaa mieltä. 

- Mitä vikaa Dandansoyssa on? Sehän on oikein sievä laulu. Ja tagalogi on kaunis kieli.

- Olkoon vaikka katalogi, mutta tämä on Suomi, ja me puhumme suomea! Krista oli ärähtänyt, ja sen illan he olivat viettäneet kireissä tunnelmissa. Loppujen lopuksi hän oli kuitenkin antanut asian olla, vaikka se edelleen häntä ärsytti. Ehkä hänen pitäisi joulun jälkeen keskustella Danielin kanssa siitä, pitäisikö heidän sittenkin investoida suomalaiseen lastenhoitajaan - tai kenties au pairiin, vaikkapa Englannista tai Saksasta. Siten lapset eivät joutuisi altistumaan kulttuurishokille, niin kuin Maijun kanssa oli käynyt. Arki toki toimi, mutta silti Kristalla oli huoli, mitä Maijun jatkuva läsnäolo tekisi heidän lapsilleen.

Ja sitten Sylvia ilmoitti tulevansa jouluksi heille. Yleensä anoppi viihtyi talvet Kreetan-kotonaan, mutta tänä vuonna hän oli mukana suunnittelemassa Pohjoismaiden paviljonkia tulevaan maailmannäyttelyyn, ja tahtoi inspiroitua Suomen talvesta.

Anopin ilmoituksesta koitui Kristalle monenlaista mietittävää: tarjottavat, kattaukset, valaistus, verhot – kaiken on oltava täydellistä. Onneksi hän oli kaukaa viisas ja tilasi jouluaterian pitopalvelusta jo syyskuussa, kun parhailla firmoilla oli vielä varauskalentereissa tilaa. Vain kinkunkastikkeen hän haluaa tehdä itse. Äidiltä peritty salainen kastikerespeti on hänen bravuurinsa, jolla hän aikoo hurmata anopin vaativat makusilmut. Siihen tulee dijon-sinappia, vasikanfondia ja tilkkanen konjakkia. Konjakin hän osti itse - muut ainekset kirjoitti ostoslistaan, jonka antoi Maijulle, kun tämä aamulla kävi tekemässä viimeiset jouluostokset. Kunpa vain aikaa olisi hieman enemmän! On vielä niin paljon tehtävää, ja niin vähän aikaa!

Maiju on saanut tuutulaulun loppuun ja kipittää alakertaan. Daniel ottaa Maijun laukun ja käy antamassa Kristalle suukon poskelle. – Tulen ihan kohta. Lapset katsovat piirrettyjä, niin saat rauhassa keskittyä salaiseen reseptiisi.

Krista ei ole asiasta yhtä varma kuin Daniel, mutta antaa olla. Pääasia, että Daniel on lakannut jankuttamasta, kuinka paljon helpompaa olisi, jos Maiju viettäisi joulun heidän kanssaan. Heillä oli aiheesta useampi kireänsorttinen keskustelu, ennen kuin Krista sai Danielin ymmärtämään, miksei tahtonut Maijua ja anoppia saman joulupöydän ääreen.

- Olisi eri asia, jos hän olisi eurooppalainen, eikä aasialainen! Hän oli selittänyt. - Eihän Aasiassa edes vietetä joulua!

- Vietetäänpäs! Daniel intti. - Filippiinit on katolinen maa.

- Mutta äitisi haluaa kokea suomalaisen joulun! Ja vaikka Maiju tekee oikein hyvää arkiruokaa, ei hänellä ole hajuakaan, miten perinteinen suomalainen jouluateria tehdään. Tilaan sitä paitsi ruoat pitopalvelusta, joten Maiju olisi vain tiellä.

Aiheesta oli ”keskusteltu” useaan otteeseen, kunnes päästiin kompromissiin: Maiju lähtisi vasta aattona vähän ennen anopin tuloa, ja palaisi seuraavana päivänä, Sylvian lennettyä pois Suomen pakkasista takaisin Kreetan valoon ja lämpöön. Ainut haittapuoli järjestelyssä oli se, että Kristan olisi aattoiltana ja jouluaamuna itse hoidettava vaipanvaihto, kylvetys ja kaikki muut pikku askareet, jotka normaalisti kuuluivat Maijun tehtäviin. Krista ei pidä vaipanvaihdosta. Mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että kotiapulainen sanoo tai tekee jotain noloa anopin kuullen.

Saatuaan pöydän katettua Krista siirtyy keittiöön kastiketta tekemään. Maijun ostamat tarvikkeet ovat jääkaapissa, mutta Dijon-sinappia ei näy missään. Sen sijaan jääkaapin oveen on ilmestynyt iso purkki tavallista sinappia. Krista päästää ärräpään ja valitsee Danielin numeron pyytääkseen tätä käymään kaupassa vietyään Maijun. Tuttu soittoääni pärähtää soimaan eteisen pöydällä. Daniel on taas kerran unohtanut puhelimensa kotiin. Krista päästää sarjan äskeistä ärhäkämpiä voimasanoja ja vilkaisee kelloa. Hän ei ehdi odottaa, että Daniel palaa kotiin. Täytyy käydä lähikaupassa ja toivoa, että sieltä löytyy hänen tarvitsemaansa gourmet-sinappia.

Krista nappaa käsilaukkunsa, pukee takin ja kiiruhtaa ulos. Sää on kaikkea muuta kuin jouluinen. Viime viikolla satanut ensilumi on sulanut likaisenharmaaksi sohjoksi, jonka pikkuhiljaa kiristyvä pakkanen on kohmettanut muhkuraiseksi pottupelloksi. Krista kuvittelee mielessään anopin pettyneen ilmeen tämän astuessa taksista ankeaan, loskaiseen pihaan. Krista tuntee syyllisyyden piston, ikään kuin hohtavien hankien puuttuminen olisi jollain lailla hänen vikansa. Stressipäänsärkykin alkaa taas ilmoitella itsestään, niin kuin se on viime aikoina usein tehnyt.

Krista istuu autoon ja lähtee ajamaan pitkin joulunviettoon hiljenneitä katuja. Hän yrittää nauttia jouluvaloista, muttei pysty. Hartioita kiristää, päätä särkee, joulutunnelma on tipotiessään. Ehkä pitäisi kuunnella musiikkia, niin että saisi taas joulurauhan tyngästä kiinni.

Krista napsauttaa autoradion päälle, ja jouluradion sävelet täyttävät auton.

Me käymme joulun viettohon

Niin maisin miettehin

Nuo rikkaan täyttää aatokset

Ja mielen köyhänkin.

Suun ruoka, juoma, meno muu

Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Kristaa alkaa äkkiä itkettää. Hän sulkee kiireesti radion; eihän hän voi mennä kauppaan maskarat poskilla valuen. Ja ajatella, jos Sylvia näkisi hänet itkettyneenä ja sotkuisena, ennen kuin hän ehtisi pestä kasvot! Hän nuhtelee itseään ylitunteilusta. Nyt ei sovi sortua

hempeilemään, kun kova työ alkaa viimeinkin tuottaa tulosta. Hänen ensimmäinen oma mallistonsa revittiin käsistä. Silloin on taottava, kun rauta on kuuma. Ja Sylvialla on suhteita, joista voi olla hyötyä – kunhan hän ensin todistaa anopille olevansa tarpeeksi hyvä.

Kuten aina, anopin ajattelu saa kauhuskenaariot mylläämään hänen päässään. Mitä jos lähikaupassa ei olekaan Dijon-sinappia? Ilman kastiketta jouluateria on pilalla!

Päästyään kauppaan Krista rynnii maustehyllylle - ja huokaisee helpotuksesta, kun löytää etsimänsä. Hän nappaa purkin ja kipittää kassajonoon. Häntä ennen on vain kaksi asiakasta, mutta kassan takana seisova nuorukainen - ilmeisesti joulusijainen - ei osaa

korjata virhelyöntiä, ja jono seisoo. Krista hieroo ohimoitaan vapaalla kädellään ja yrittää näyttää tyyneltä, vaikka sisällä kiehuu. Lopulta kokeneempi työntekijä ehtii paikalle neuvomaan poikaa, ja jono alkaa taas liikkua.

Juuri kun Kristan vuoro on tulossa, puhelin soi. Näytöllä näkyy Danielin nimi. Daniel ei yleensä turhia soittele. Hetken emmittyään Krista vastaa.

- Missä olet?

Danielin ääni on hätääntynyt. Kristaa melkein huvittaa; alkaa se joulustressi näköjään iskeä myös hänen alati rauhalliseen mieheensä.

- Kaupassa. Maiju oli ostanut väärää sinappia… tulen ihan kohta.

- Otitko Kuutin mukaan?

- En ottanut. Hän jäi huoneeseen katsomaan piirrettyjä.

- Ei hän ole siellä enää! Tulin juuri kotiin… ulko-ovi oli apposen auki.

Sinappipurkki putoaa lattialle ja särkyy.

- Anteeksi! Krista mutisee, ryntää ovesta ulos ja syöksyy autoon. Sydän rinnassa pauhaten hän kaahaa ylinopeutta kotiin, jossa Daniel on häntä vastassa. Kielo on jo vyötetty turvakaukaloonsa Danielin autoon. – Soitin poliisille ja ilmoitin kadonneesta lapsesta. Mene sinä leikkipuistoon päin… minä etsin päiväkodin suunnasta.

Krista nyökkää. Kädet tärisevät, kun hän lähtee ajamaan tuttuja katuja leikkipuistoa kohti. Pakkanen jatkaa kiristymistään, ja alkaa sadella hentoa lunta. Krista puristaa rattia rystyset valkeina ja keskittyy hengitykseen pitääkseen kauhukuvat poissa. Silti ne tulevat, vyöryvät päälle vääjäämättä kuin hyökyaalto. Mitä jos poika jää auton alle? Tai menee jäälle ja putoaa jokeen? Tai kävelee itsensä uuvuksiin, kunnes paleltuu?

Krista kiertää leikkipuiston kahdesti, vaikka siellä ei näy ketään. Huudeltuaan Kuutin nimeä äänensä käheäksi hän palaa autoon ja kiertää kaikki lähiseudun kadut huhuillen ja tähyillen poikaa. Mutta Kuuttia ei näy missään.

Juuri kun Krista tuntee paniikkikohtauksen lähestyvän, puhelin soi. Se on Daniel. Krista vetää syvään henkeä, ennen kuin uskaltaa vastata puheluun.

- Poliisista soitettiin. Kuutti on kunnossa! Aja kotiin, he ovat tulossa tuomaan häntä.

Helpotus on niin valtava, että Krista purskahtaa itkuun. Tällä kertaa hän ei välitä, mitä anoppi tai kukaan muukaan hänestä ajattelee. Tärkeintä on, että Kuutti on tallessa ja turvassa.

Krista on juuri saanut auton talliin, kun poliisiauto ajaa pihaan. Autosta nousee kaksi kookasta poliisia, pienikokoinen aasialainen nainen

– ja Kuutti, pellavainen tukka takussa, siniset silmät säikähdyksestä suurina. Poika puristaa tiukasti naisen kättä.

- Kuutti! Krista huudahtaa ja rutistaa pojan syliinsä. Poika halaa häntä toisella kädellään, toinen yhä naisen kädessä kiinni. Krista katsoo poikaa kyynelten läpi. – Äiti oli niin huolissaan! Mihin sinä oikein lähdit?

Kuutin alahuuli alkaa väpättää. – Rautatieasemalle.

- Rautatieasemalle! Mitä ihmettä sinä siellä?

Pojan silmiin nousee kyyneleitä. – Kielo heräsi ja alkoi itkeä. Tein kaikki hassut ilmeet mitä osasin, mutta Kielo vain itki ja itki… minä halusin hakea Maijun. Mutta sitten en muistanutkaan, miten sinne mennään… enkä enää tiennyt, miten kotiinkaan mennään.

Nainen Kuutin vieressä kertoo nähneensä pikkupojan itkemässä yksin kadulla. Hän oli mennyt jututtamaan poikaa ja kuultuaan tämän eksyneen soitti hätäkeskukseen.

Toinen poliiseista puuttuu puheeseen. – Poika on fyysisesti hyvässä kunnossa, vähän kylmissään vain. Mutta hän ei suostunut tulemaan poliisiautoon, ennen kuin häntä auttanut nainen lupasi tulla mukaan.

Vasta nyt Krista katsoo naista tarkemmin. Hän on suurin piirtein Maijun ikäinen, hieman samannäköinenkin mustine hiuksineen ja värikkäine vaatteineen. – Kiitos todella paljon! Olimme niin huolissamme… mitä olen velkaa?

Krista kaivaa lompakkoaan esiin, mutta nainen tekee torjuvan eleen. – Sehän oli minun velvollisuus! Minun kulttuurissa toisia pitää aina auttaa.

Krista katsoo naista hämmästyneenä. Sitten hän pistää lompakon pois, ojentaa molemmat kätensä ja rutistaa naista niin lujaa kuin käsistä lähtee. Nainen tuoksuu samalta kuin heidän keittiössään Maijun tehdessä ruokaa. Krista ymmärtää, miksi Kuutti tunsi olevansa

turvassa naisen kanssa.

Krista kiittelee naista vuolaasti vielä silloinkin, kun nainen jo kapuaa takaisin poliisiautoon.

- Tervetuloa käymään meille milloin vain! Hän huikkaa - ja yllättyy itsekin tajutessaan, että tarkoittaa sitä todella.

- Hei hei, Dalisay! Kuutti huikkaa naiselle ja vilkuttaa molemmin käsin, kunnes auto on kadonnut mutkan taakse.

Melkein samassa pihaan kaartaa myös Danielin Mersu. Daniel syöksyy  halaamaan heitä, ja pitkän aikaa he vain rutistavat toisiaan sanomatta mitään. Sitten Daniel nostaa turvakaukalossa nukkuvan Kielon autosta, ja he menevät sisään.

- Arvaa mitä, äiti! Kuutti puhua pulputtaa helpotuksen kirvoittamin kielin. – Dalisaylla on poika, joka on samanikäinen kuin Joselito!

- Kuka on Joselito?

Kuutti kikattaa. - Etkö muka tiedä? Joselito on Maijun poika.

Krista luulee sitä ensin vitsiksi. Mutta Danielin kasvoilla ei näy naurua.

- Onko Maijulla poika?

Daniel nyökkää. - Luulin, että muistat. Hänhän kertoi töitä hakiessaan, että tuli Suomeen töihin kustantaakseen poikansa koulunkäynnin kotona Filippiineillä.

- Mutta miksei hän ole kertaakaan käynyt poikansa luona?

Daniel näyttää vaivaantuneelta. – Se maksaisi liikaa. Jokainen liikenevä lantti, jonka Maiju täällä tienaa, menee hänen vanhemmilleen, jotka huolehtivat pojasta kotona.

Maijun sydäntä raastaa. Ensimmäistä kertaa hän tajuaa, kuinka onnekas hän itse on, kun on sattunut syntymään keskiluokkaiseen suomalaiseen perheeseen.

Kuutti kaivaa puhelimeltaan valokuvan pienestä, mustatukkaisesta pojasta. Pojalla on Maijun hymy ja kauniit, kastanjanruskeat silmät.

- Joselito on vain vuoden vanhempi kuin minä! Kuutti kertoo. - Eikö me voitaisi joskus lähteä siellä käymään?

Krista katsoo Danielia. Daniel katsoo takaisin. Sanoja ei tarvita; kumpikin tietää, mikä on ainoa oikea vastaus.

- Hyvä idea! Totta kai me voimme.

Kuutti vingahtaa riemusta ja heiluttaa käsiään kuin olisi lähdössä lentoon. - Siistiä! Milloin?

Daniel hymyilee. - Miten olisi hiihtolomalla? Siihenhän on vain muutama kuukausi aikaa.

Kuutin kasvot loistavat. Sitten niille ilmestyy huolen varjo: - Otetaanhan me Maiju myös?

Krista silittää pojan pellavaista päätä. – Tietysti Mai… Mayumi tulee mukaan.

© Virva Guttorm