Virva Guttom

Joulutähti kukkii. Viimejouluisen kukinnan jälkeen Vuokko piti sitä kuin tavallista huonekasvia, lannoitti välillä ja piti huolen, ettei se saa liikaa lämpöä eikä kylmää. Syyskuussa hän alkoi pitää kasvia öisin pimeässä, jotta se kasvattaisi uudet joulunpunaiset kukkalehdet vuosi sitten varisseiden tilalle. Nyt Vuokko istuu nojatuolissa ja onnittelee itseään hyvin tehdystä työstä. Monen mielestä joulutähteä on mahdoton saada kukkimaan uudestaan, mutta Vuokko tietää paremmin. Tämä on jo neljäs joulu perätysten, kun hän on onnistunut saamaan joulutähtensä uuteen loistoon. Sen kunniaksi hän on ansainnut lasillisen punaista.

Vuokko ottaa viinilasin sohvapöydältä, kävelee liinavaatekaapille ja painaa pahvitonkan hanaa.  Helmeilevä eliksiiri virtaa lasiin, jonka reunat punertavat edellisen lasillisen jäljiltä.  Kun lasi on täynnä, Vuokko on sulkemassa kaapinoven, mutta muuttaa mielensä ja ottaa tonkan mukaan, laskien sen sohvapöydälle nojatuolin eteen. Mitä muutakaan ajankulua hänellä olisi, kun kukat on kasteltu, pölyt pyyhitty, eikä Helmi ole tulossa mummolaan. Taaskaan.

Kiukku tulvahtaa mieleen koko voimallaan. Mokoma Henna! Minkälainen äiti kieltää lapsenlasta näkemästä omaa mummoaan, yhden vaivaisen erehdyksen tähden? Ja siitäkin on  jo kolme kuukautta. Henna on pitkävihainen ja kohtuuton. Ja kiittämätön! Vuokko ottaa ison kulauksen punaviiniä lääkitsemään katkeraa sydäntä. Kiittämätön kakara sen Henna! Kuinka hän kehtaa kohdella näin omaa äitiään?

Vuokko ottaa uuden hörpyn lasista ja kääntää veistä haavassa muistelemalla viimeaikaisia tapahtumia. Henna oli ruvennut hankalaksi jo pian sen jälkeen, kun Vuokko jäi eläkkeelle. Tytär tuijotti tarpeettoman pitkään viinitahraa sohvassa, tai otti jääkaapista muka mehua, mutta samalla mulkoili viinipulloja jääkaapin ovessa. Lopulta Henna oli sanonut suoraan:

- Äiti, sä juot aika paljon.

Vuokko oli naurahtanut ja sanonut, että saa kai sitä tehdä mitä haluaa, kun vihdoinkin on työura loppuun lusittu, eikä tarvitse herätä aamulla töihin.

- Mutta ajattele Helmiä! Henna huomautti. – Helmi on vielä pieni. Kun hän tulee mummolaan, hän tarvitsee mummon koko huomion. Ajattele, jos jotain vaikka sattuu!

Vuokko oli tuhahtanut. - Enhän minä nyt niin paljon juo, ettei osaisi lasta hoitaa! Katso vaikka ympärillesi! Näyttääkö minun kotini siltä, etten pitäisi siitä hyvää huolta?

Hennan oli pakko myöntää, että Vuokon asunto oli kaunis ja siisti. Vuokko oli aina ollut kova siivoamaan sekä sisustamaan, ja eläkkeellä ollessa oli yllin kyllin aikaa.

- Näethän, että minulla on elämä hallinnassa! Älä sinä murehdi joutavia! Vuokko oli vakuuttanut, ja Henna oli lakannut nalkuttamasta – muttei murehtimasta. Vuokko huomasi kyllä, kuinka tytär käymään tullessaan haistoi halauksen varjolla hengitystä, tai tonki roskakaappia tyhjien pullojen varalta, etsien kaikkialta todisteita Vuokon juomisesta. Niinpä hän alkoi piilotella. Viinipullot vaihtuivat pahvisiin viinitonkkiin, joita hän säilytti liinavaatekaapissa, söi raikastavia pastilleja ennen tyttären tuloa ja poltti tuoksukynttilöitä, että viinin haju peittyisi sen alle. Ei hänellä mitään ongelmaa ollut. Hennan turhan hössötyksen takia hänen vain oli pakko peitellä iltojensa iloa.

Jonkin aikaa kaikki meni hyvin. Helmi tuli mummolaan yökylään joka perjantai, niin että Henna sai hetken omaa aikaa ja aamulla nukkua pitkään. Se oli Hennalle tärkeä henkireikä, yksinhuoltaja kun oli. Sietäisi olla kiitollinen kaikesta, mitä Vuokko oli heidän vuokseen tehnyt!

Vuokko kurkottaa eteenpäin tuolissaan laskeakseen lasiin lisää juomaa. Viinin loristessa lasiin Vuokon katse pysähtyy valokuvaan, jonka hän on kehystänyt ja laittanut sohvapöydälle, kunniapaikalle joulutähden ja viinitonkan väliin. Kuvan oli ottanut Henna, yhtenä kauniina kesäisenä päivänä, kun he olivat Helmin kanssa uimarannalla. Vuokko muistaa päivän hyvin. Vuokko oli juuri toipunut angiinasta, ja antibioottikuuri oli vielä meneillään. Sen aikana ei Vuokolla ollut mitään asiaa viinitonkan luo: antabusreaktio oli niin paha, että päätä särki ja henkeä ahdisti monta tuntia yhden ainoan lasillisen jälkeen. Totta puhuen Vuokko ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut kokonaisen viikonlopun juomatta yhtäkään lasillista alkoholipitoista virvoketta. Ei sellaista ollut tainnut tapahtua vuosiin, edes silloin kun Vuokko vielä kävi töissä.  Mutta sillä kertaa ei vaihtoehtoja ollut, ja niinpä tuona päivänä uimarannalla Vuokko oli ollut selvä. Päätäkään ei ollut särkenyt, niin kuin usein aamuisin muutaman lasillisen jäljiltä teki.

Rantapäivä oli ollut hieno. He olivat rakentaneet hiekkalinnan, käyneet jäätelöllä ja etsineet aarteita rantahiekasta. Niitä olikin löytynyt: pyöreä valkoinen kivi, melkein ehjä muovinen hiekkalapio, ja kaikista hienoimpana kaunis, sydämenmuotoinen simpukankuori, joka nyt lepää sohvapöydällä valokuvan edessä. Helmi oli uskaltanut kahlata veteen melkein napaan asti, vaikka aiemmin oli pelännyt vettä. Kuvassa he kaksi, isoäiti ja tyttärentytär, poseerasivat vesirajassa vierekkäin, Vuokko tytön viereen polvistuneena, kädet toistensa kaulalla. Helmin valkea hammasrivistö säihkyi riemastuneessa hymyssä. Vuokko muisti tuolloin päättäneensä, että nyt saa viinin litkiminen loppua, ja lääkekuurin loppumiseen asti kaikki sujuikin hienosti. Mutta niin vain kuurin loputtua ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin viinitonkka alkoi taas kutsua häntä liinavaatekaapin kätköistä, lupaukset unohtuivat ja pian oli vanha koreografia käytössä jälleen: astiakaapilta liinavaatekaapille, liinavaatekaapilta nojatuoliin, lasin tyhjettyä takaisin ”baarikaapille” ja niin edespäin, kunnes alkoi ramaista tai tonkka oli tyhjä.

Vuokko katsoo kuvaa vielä hetken. Helmin hymy on valloittava, koko tyttö on iloa täynnä. Sydänsimpukka valokuvan edessä on kullan ja valkean kirjava, yhtä pieni ja kaunis kuin tyttökin. Hetken ajan Vuokkoa inhottaa viinilasissa läikähtelevä juoma, jonka takia Helmi on tempaistu pois hänen elämästään. Sitten häntä alkaa taas suututtaa, mieli nousee kapinaan: eihän se viinin syytä ollut, vaan Hennan!  Miten hänen tyttärestään onkin yhtäkkiä tullut niin ylisuojeleva ja vauhko?

***

Se tapahtui syyskuussa. Henna toi Helmin perjantaina alkuillasta, kuten aina. Hän oli lähdössä tyttöporukalla teatteriin, ja matkalla oli ollut ruuhkaa, joten hänellä oli hieman kiire.

- Pärjäättehän te nyt varmasti? Henna huolehti, kun Helmi oli kipittänyt vierashuoneeseen leikkimään Matildalla ja Klaaralla – vanhoilla, Vuokon äidin aikoinaan ompelemilla räsynukeilla, joilla Vuokko itsekin oli lapsena leikkinyt.

- Totta kai me pärjätään, Vuokko vakuutti. – Milloin me ei olisi pärjätty?

Henna nyökkäsi, muttei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Hän oli taas haistellut hengitystä halatessa. Vuokko oli unohtanut ostaa lisää pastilleja kaupasta. – Sä olet juonut!

- Yhden lasillisen vain, Vuokko valehteli. – Ja siitäkin on aikaa. Iltapäivällä join, kun tuli niin jano ikkunoita pestessä. Älä huoli, hyvin meillä menee.

Henna epäröi, vilkaisi kelloaan ja huokaisi. – Et sitten ota enempää!

- En ota! Vuokko lupasi. – Mitä te menette katsomaan?

- Myrskyluodon Maijaa. Sitä on kehuttu kovasti. Hei hei Helmi-kulta, äiti menee nyt! Ole mummin kanssa kiltisti, jooko?

Helmi kävi antamassa äidilleen hätäisen halin ja palasi nukkeleikin pariin. Hennan mentyä Vuokko meni vierashuoneeseen Helmin luokse. He leikkivät hetken aikaa nukeilla ja pelasivat Muumi-muistipeliä. Sitten Vuokon polvia alkoi kolottaa. Lattialla istuminen ei tehnyt hänen kuluneille nivelilleen hyvää.

- Sinä voitit! Hän sanoi ja nousi ähkäisten lattialta. –  Haluatko rakennella duplolegoilla? Minulla on uusia.

- Joooo!

Vuokko otti esiin upouuden duplopaketin, jonka oli bongannut alekorista viime viikolla. Hän oli oikeastaan aikonut antaa sen joululahjaksi, mutta menköön nyt. Hän ehtisi kyllä ostaa uuden paketin jouluksi. Kun Helmi oli uppoutunut värikkäiden palikoiden maailmaan, Vuokko meni olohuoneeseen ja kasteli kukat. Sitten hän käveli liinavaatekaapille. Lasi oli valmiina tonkan vieressä; hän oli sujauttanut sen sinne nähdessään Hennan ajavan pihaan. Vain yksi lasillinen. Mitä se haittaa! Mitä Henna ei tiedä, sitä hän ei sure.

Jossain kolmannen lasillisen kohdalla tuttu vihulainen iski. Päänsärky alkoi ohimoilta ja levisi sieltä vanteeksi kiristämään päätä. Vuokko haki lääkepussukkansa ja otti esiin kaksi pientä pastillirasiaa, punaisen ja sinisen. Koska lääkepurkkeja oli hänen reumaisilla sormillaan vaikea aukoa, oli hän laittanut lääkkeensä helpommin avattaviin pastillirasioihin, särkylääkkeet punaiseen ja nukahtamislääkkeet siniseen. Vuokko otti kuusisatasen panadolin, ja pian pääkipu alkoikin hellittää. Hän kävi kurkkaamassa Helmin touhuja ja näki tytön yhä iloisena touhuavan duplopalikoiden parissa. Hän voisi hyvin ottaa vielä tilkkasen viiniä ennen iltatoimiin ryhtymistä.

Vuokko naukkaili Pinot Noiria ja selasi somea, kunnes akku loppui. Hän vei puhelimen laturiin, avasi radion ja antoi joululaulujen tulvia tupaan. Viinistä ja musiikista tuli mukavan raukea olo, ja ennen kuin huomasikaan, Vuokko oli urvahtanut uneen.

*

Hän oli herännyt raivokkaaseen koputukseen ovella. Säikähtäneenä hän oli pompannut pystyyn ja kompuroinut ovelle miettien, mikä nyt mahtoi olla hätänä - ja kenellä. Ehkä naapurin talo oli syttynyt tuleen, tai toisen naapurin koiranpentu karannut.

Ovella ei ollut kumpikaan naapureista. Siellä oli Henna.

- Herrajumala, äiti! Mikset sä vastaa puhelimeen? Mä laitoin ainakin seitsemän viestiä, ja soitin kaksi kertaa!

Vuokko ei tiennyt, mitä sanoa.  – Minä… vähän torkahdin. Etkö sinä ollutkaan teatterissa?

- Olin, mutta lähdin väliajalla, kun sinua ei saanut kiinni. Missä Helmi on?

Kun Vuokko ei heti saanut vastatuksi, Henna työnsi hänet syrjään ja painui sisään. – Helmi!

Vuokko riensi tyttärensä perään. – Vierashuoneessa leikkimässä, hän sai sanotuksi. Henna säntäsi kohti vierashuonetta ja päästi mennessään kirosanasarjan nähdessään viinitonkan sohvapöydällä. Vuokko ei ovelle hosuessaan ollut huomannut laittaa sitä takaisin kaappiin.

He saapuivat vierashuoneen ovelle melkein yhtä aikaa. Siellähän Helmi olikin, leikki vain oli vaihtunut. Duplot lojuivat unohdettuina  lattialla, ja Helmi oli siirtynyt takaisin Klaaran ja Matildan seuraan. Nuket istuivat pikku tuoleillaan pienen lastenpöydän ympärillä, ja Hennan vanha leluastiasto oli katettu pöydälle nukkeystävysten eteen. Kahvia oli kupeissa vain leikisti, mutta söpöille vaaleanpunaisille Hello Kitty – lautasille oli aseteltu pieniä valkoisia karkkeja.

- Helmi! Henna parkaisi ja tempaisi tytön syliinsä. Vasta huomatessaan sinikantisen pastillirasian tyhjänä tuolin alla, Vuokko tajusi, mitä lautasilla oli: Tenoxeja. Vuokon nukahtamislääkkeet kauniisti katettuna pinkeillä lautasilla, kutsuvina kuin karkit.

Seuraavat minuutit ovat jääneet Vuokon muistiin vain hatarasti, sekavina unenomaisina kuvina: Henna soittamassa hätäkeskukseen. Henna tivaamassa häneltä, montako pilleriä rasiassa oli. Henna raahaamassa itkevää Helmiä autoon, tytön takki ja reppu käsivarrella. Ja pahimpana kaikesta Hennan hampaiden välistä päästämä sihahdus, juuri ennen kuin auton ovi lämähti kiinni:

- Helmin mummolareissut loppuivat nyt tähän! Suhun ei voi luottaa!

***

Vuokko palaa muistoistaan takaisin tähän päivään. Henna oli totisesti tehnyt, niin kuin oli uhannut. Helmi ei ollut käynyt mummolassa kertaakaan sen kovanonnen illan jälkeen. Alussa Vuokko oli katunut, kierinyt syyllisyydessä ja kauhistunut ajatusta, että tyttö olisi saanut päähänsä popsia pillerit suuhunsa. Hän oli luvannut, ettei enää joisi tytön tullessa hoitoon, mutta Henna ei enää uskonut hänen lupauksiaan.

- Äiti, susta on tullut alkoholisti! Tytär ilmoitti kylmästi, kun Vuokko seuraavana aamuna soitti tarkistaakseen, että Helmillä oli kaikki hyvin. – Oli silkka onnenkantamoinen, että Helmi ei ehtinyt niellä yhtään lääkettä. Mä en enää pelaa onnenpyörää mun tyttären hengellä. Mene hoitoon ja raitistu, jos haluat nähdä Helmiä enää koskaan!

Sitten Henna oli lyönyt luurin korvaan, ja kun Vuokko soitti uudestaan, puhelin tuuttasi samantien varattua. Henna oli estänyt hänen puhelunsa tulemasta läpi.

***

Tapauksen jälkeen Vuokko oli viikon juomatta. Sitten yksinäisyys ja tylsyys tekivät tehtävänsä: viini alkoi taas maistua iltaisin. Tissuttelun myötä alkuvaiheen katumus vaihtui pikkuhiljaa kasvavaan kiukkuun. Viiniä litkiessään hän ei enää tuntenut iloa, vaan katkeruutta: miksi Henna oli hänelle niin julma? Eihän mitään pahaa edes tapahtunut! Hän oli kyllä oppinut läksynsä ja pitäisi lääkkeet jatkossa omissa purkeissaan, niin hankalaa niiden aukominen reumakäsillä kuin olikin. Mutta Henna ei leppynyt. Vuokko kärsi – ja joi entistä enemmän. Joskus hän aloitti viinin litkimisen jo aamulla, jos oli nukkunut huonosti ja ”kaipasi pientä piristystä”, kuten hän asian itselleen perusteli. Jouluvalmisteluistakin oli kadonnut kaikki ilo, kun hän tiesi, että Henna ja Helmi eivät tulisi jouluksi hänen luokseen. Hän kuitenkin tunnollisesti siivosi, järjesti ja koristeli, hoivasi joulukukkiaan ja leipoi sen seitsemää sorttia jouluherkkua, kuten aina. Ehkä Henna lopulta heltyisi ja päättäisi sittenkin tulla. Jos niin kävisi, Vuokolla olisi kaikki valmiina. Mutta nyt on jouluaatto, eikä Hennasta ollut kuulunut puolta sanaa.

Vuokko hörppää lasistaan ja päättää yrittää vielä kerran. Hän koittaa soittaa, mutta esto on edelleen päällä. Hän miettii hetken ja laittaa viestin: Hei Henna! Haluatteko huomenna tulla Helmin kanssa joulupuurolle? Voisin paistaa torttuja myös. T. Äiti.

Viesti menee läpi. Vastaukseen menee vain hetki. Henna kirjoittaa: Kiitos ei. Se vain sekoittaisi Helmin päätä, juuri kun hän on lakannut koko ajan kyselemästä mummin perään. Mene hoitoon. 

Vuokon tekee mieli heittää seinään koko puhelin, mutta hillitsee itsensä. Hän päättää ottaa lohtulasillisen, mutta tonkassa on enää puoli lasillista jäljellä. Onneksi hänellä on kaksi varatonkkaa jemmassa joulunpyhiä varten.

Vuokko nousee hakeakseen lisää juotavaa liinavaatekaapista, mutta viini ja kankeat lonkat tekevät tepposen. Hän horjahtaa ja törmää sohvapöytään. Sohvapöytä kaatuu, ja kaikki pöydällä olleet tavarat rösähtävät lattialle. Lasia särkyy. Multaa lentää kasvoille ja hiuksiin. Vuokko sulkee vaistomaisesti silmänsä. Kun hän avaa ne taas, näky on lohduton. Hänen hellästi vaalimansa joulutähti lojuu surkeana möykkynä multakokkareiden keskellä. Mullan seasta pilkottaa valokuvakehys, jonka lasi on särkynyt. Ja sydänsimpukka on tuhannen sirpaleena. Helmin säteilevä hymy on peittynyt sirpaleiden ja mustan mullan alle.

Vuokko polvistuu hävityksen eteen ja purskahtaa itkuun. Hän ottaa käteensä simpukan sirpaleen ja katsoo sitä sydän kivistäen. Kuinka onnellinen Helmi olikaan löytäessään simpukan! – Varo, se on hauras! Vuokko oli sanonut, ja tyttö oli silittänyt simpukkaa hyvin varovasti pienellä sormellaan:

- Timpukka!

- Niin on. Se on sydänsimpukka, Vuokko kertoi, ja Helmi toisti perässä: - Tyläntimpukka!

Siitä lähtien joka ikinen kerta, kun Helmi oli käynyt kylässä, hän oli ihaillut kuvan edessä lepäävää simpukkaa ja tahtonut silittää sen uurteista pintaa. Nyt sydänsimpukka oli tuhannen sirpaleena. Sitä ei saisi ehjäksi enää millään.

Vuokko pyyhkii kyyneleitään, ja viinitokkuran läpikin hänen mielensä on äkkiä kirkas. Kuinka haurasta onkaan kaikki, joka hänelle on arvokasta ja rakasta! Ei Henna ollut kohtuuton, kun kielsi häntä näkemästä Helmiä enää. Hän itse on ollut vastuuton ja tyhmä. Henna on oikeassa: Helmi tarvitsee mummin. Ei humalaista mummia, joka keskittyy juomiseen, eikä lapseen – vaan oikean, raittiin mummin, joka on läsnä ja pitää huolta, ettei tytölle käy mitään pahaa. Vuokko kaivaa mullan tuhriman valokuvan sirpaleiden seasta ja katsoo sitä uusin silmin. Jos Vuokko olisi tuona päivänä rannalla ollut humalassa tai krapulassa, Helmi olisi voinut vaikka hukkua!

Äkkiä Vuokko on täysin tyyni. Hän tietää, mitä hänen on tehtävä.  Hän kömpii ylös lattialta, kävelee viinilasin kanssa keittiöön ja kaataa lasin sisällön lavuaariin. Punainen neste hulahtaa viemäriin jättäen jälkeensä pinkin lätäkön altaan pohjalle. Vuokkoa huimaa - ei tällä kertaa alkoholi, vaan helpotus. Valtava, vuorenkokoinen helpotus: tätä on vapaus. Ei vapaus juoda, vaan vapaus olla juomatta. Omistaa oma mielensä, oma kehonsa. Oma elämänsä.

Vuokko ottaa kännykän esiin ja laittaa kameran ottamaan videota niin, että kuvassa näkyy tiskipöytä ja lavuaari. Sitten hän menee liinavaatekaapille, ottaa esiin molemmat sinne kätketyt viinitonkat, kävelee lavuaarin luo ja aukaisee hanan. Kirkkaanpunainen neste virtaa pyörteinä viemäriin ja katoaa näkyvistä, putkiston syvään syöveriin. Kun ensimmäinen tonkka on tyhjä, hän tarttuu toiseen ja valuttaa viemäriin senkin. Hän heittää tyhjät tonkat roskikseen, pysäyttää videon ja klikkaa ”jaa”. Hän valitsee Hennan nimen luettelosta ja kirjoittaa: Ei enää viiniä. Menen hoitoon. Helmi ansaitsee paremman mummin. Hän empii hetken ja jatkaa: Tiedän että luottamus ei palaudu hetkessä, mutta toivon, että annat minulle vielä mahdollisuuden kuulua Helmin elämään. Hyvää joulua teille molemmille, toivoo äiti.

Hän lukee vielä kerran kirjoittamansa tekstin ja lähettää viestin. Kuluu viisi minuuttia. Vuokko jo luulee, että Henna ei vastaa, mutta sitten puhelin kilahtaa. Sydän pamppaillen Vuokko avaa viestin. Henna vastaa: Hyvä että kaadoit viinin pois. Jos olet juomatta uuteenvuoteen asti, voimme tavata kahvilassa uudenvuodenpäivänä. Hyvää joulua sinullekin. P.S. Tsemppiä!

Vuokon sydän ponnahtaa rinnassa. Toivo herää, ja sen myötä tahto. Hän onnistuu. Heti arjen alettua hän hakee apua juomisen lopettamiseen – ei vain uuteenvuoteen asti, vaan kokonaan. Hän tietää siitä tulevan vaikeaa, mutta päättää, että tällä kertaa hän onnistuu. Hänen täytyy - Helmin vuoksi, ja Hennan, ja itsensäkin. Helmi on kuin sydänsimpukka: hauras ja kallisarvoinen, aarre jota ei saa särkeä.

© Virva Guttorm