Virva Guttorm

On täysikuu. Se loistaa korkealla vaaran yllä, vaikka kello on vasta puoli kaksi iltapäivällä. Arvo nostaa ahkion peräkärrystä kuun valossa hohtavalle hangelle. Lahja nyörittää monojaan auton vieressä. Talvipäivä täällä pohjoisessa on kovin lyhyt: eletään vuoden pimeintä aikaa, ja päivänvaloa piisaa vain jokunen tunti. Vaikka he lähtivät kotoa aikaisin aamulla, ajomatkan pituudelle he eivät voi mitään. Onneksi heillä on hyvät otsalamput. He ostivat ne toisilleen myöhästyneiksi 50-vuotislahjoiksi. Koko heidän pitkän liittonsa ajan he ovat ostaneet lahjat silloin kuin tarpeellista ostettavaa on, riippumatta siitä sattuuko se varsinaisen juhlapäivän kohdalle tai ei. Ja nyt otsalampuille on todellakin tarvetta. Vaikka keli on hieno, autiotuvalle on monen tunnin matka, ja suurin osa siitä heidän on taitettava pimeässä. Silti he ovat innoissaan. Vihdoinkin se toteutuu, unelma josta he ovat vuosien varrella melkein jo kokonaan luopuneet: viettää joulu erämaassa. Vain he kaksi. Pitkään se oli mahdotonta. Ja nyt, kun se viimein on mahdollista, innostukseen sekoittuu myös saavillinen surun tummia sävyjä: Punahilkka on poissa. Heidän pieni tyttärensä, sairaana syntynyt, elämäniloa täynnä.

***

Sinä päivänä kun Siiri syntyi, he olivat nuoria ja säikähtäneitä, eikä kumpikaan tiennyt, mitä kaikkea olisikaan edessä. Onneksi eivät. Ilman sitäkin oli tarpeeksi vaikeaa kuunnella lääkärin vaikeita sanoja sisältävää selostusta heidän vastasyntyneen tyttärensä tilasta, diagnooseista joita oli vaikea edes ääntää, ymmärtämisestä puhumattakaan. Vain muutamia tiedonmurusia jäi heidän mieleensä, lohduttomia lauseita, jotka lääkäri empaattisella äänellään pudotteli heidän ylleen kuin pommikone: ei koskaan opi lukemaan… ei kävelemään… ei puhumaan. Syvästi kehitysvammainen. Elinajanodote korkeintaan 20 vuotta. Miten sellaisen kanssa oppii elämään, kun ei osaa vielä edes vaippaa vaihtaa, eikä koskaan ennen ole joutunut huolehtimaan elävästä olennosta vuorokauden jokaisena hetkenä? Vastaus: pikkuhiljaa. Erikoislääkärit, päivystykset, joulut ja juhannukset teho-osastolla; ne kaikki tulivat tutuiksi, kunnes niistä tuli tavallista arkea. Sitten syntyi Aaro, ja elämään tuli myös niin sanottua tavallista lapsiperhearkea kaverisynttäreineen, jalkapallotreeneineen ja vanhempainiltoineen.

Siitä he ovat molemmat ylpeitä, että hoitivat Siirin kotona loppuun asti. Arvo kävi töissä, Lahja oli kotona lasten kanssa, kunnes Aaro lähti opiskelemaan, ja jäljelle jäi vain Siiri. Lääkärin antama eliniän ennuste osoittautui aivan liian lyhyeksi: sinnikäs Siiri ylitti sen lopulta melkein seitsemällä vuodella. Eivätkä lääkärit sitä paitsi tienneet mitään myöskään kaikesta siitä kauniista ja hyvästä, mitä Siiri heille antoi koko 27-vuotisen elämänsä ajan. Niin hyväntuulista, sitkeää ja nauravaista lasta kuin Siiri ei kumpikaan heistä olisi osannut edes kuvitella, jollei olisi itse nähnyt. Vaikkei Siirillä ollut sanoja, hän kommunikoi ilmeillä, äänillä ja tukiviittomilla, ja he olivat oppineet tulkitsemaan lastaan pienimmästäkin vihjeestä. He tiesivät, milloin Siiri oli nälkäinen, turhautunut tai peloissaan, milloin kärsi kipua, mistä hän nautti (auringonpaisteesta, rokista, halaamisesta), mitä vihasi (hammaspesua, lääkeruiskuja, klimppejä ruuassa) ja mitä rakasti (halinalleja, mansikoita, Aaroa ja heitä).

*

He hiihtelevät hissukseen. Otsalamppuja ei nyt tarvita. Täysikuu valaisee tietä, eikä heillä ole mihinkään kiire. Ahkioon on pakattu vain se, mitä oikeasti tarvitaan: makuupussit, trangia, retkikirves, ruoat ja ruokailuvälineet, vaatetta, vettä. Kaiken varalta mukana on myös teltta, vaikka he ovat varanneet itselleen varaustuvalta vuodepaikat; eihän sitä koskaan tiedä, mitä matkan varrella voi sattua. Kairassa pitää olla varautunut kaikkeen. Se on heille tuttua omasta arjestaan: sairaalalaukku oli pakattuna kaikkina aikoina, ja lista päivystävistä apteekeista oli kiinnitetty jääkaapin oveen.

Vihdoin he näkevät edessään häämöttävän hirsiseinän. Vaarinkehuman kämppä on juuri siinä missä pitikin. Lumi kämpän ympärillä on neitseelisen valkeaa: he ovat ainoat jouluvieraat näillä nurkilla. He kantavat tavarat sisään ja asettuvat taloksi. Arvo menee hakkaamaan puita piisin lämmitykseen, ja Lahja käärii auki vaatemytyt, joiden suojiin he ovat pakanneet jäätymisherkimmät ruokatavarat. Rosolli ei ole edes kohmeessa, kun on ollut turvassa pakkaselta Lahjan norjalaisen villapaidan sisällä. Mutta vielä ei ole jouluaterian aika; sen he nauttivat vasta huomenna, joulupäivänä. Tänään piisaa pussillinen retkiruokaa, kunhan he saavat kämpän lämpimäksi ja kamiinan kuumaksi. Lahja laittaa kännykän hetkeksi päälle ja yllättyy iloisesti nähdessään, että kenttääkin löytyy. Puhelin piipittää melkein heti: viesti Aarolta Espanjasta. Pojan lähettämä kuvakin tulee perille hetken latautumisen jälkeen. Siinä Aaro ja Valentina seisovat jouluvaloin koristellun palmun alla Valentinan vanhempien talon edessä. Hyvää joulua, viestissä lukee. Joko pääsitte perille?

Juuri tultiin, Lahja kirjoittaa vastaukseksi. Hieno keli, ja komea täysikuu. Hyvää joulua teillekin!  

***

Arvo ja Lahja menivät naimisiin päivänä, jona he molemmat täyttivät 20 vuotta. He olivat tunteneet toisensa kirjaimellisesti aina: heidän äitinsä tutustuivat toisiinsa jo synnytyslaitoksella, kun kumpainenkin oli vain päivän vanha nyssäkkä. Lahjalla oli tapana vitsailla, että hääpäivän valinnassa piili heidän pitkän liittonsa salaisuus: kun hääpäivä oli sama kuin kummankin syntymäpäivä, ei ollut vaaraa, että Arvo unohtaisi heidän yhteisen merkkipäivänsä. Lahja tuli melkein heti häiden jälkeen raskaaksi, mutta lapsi meni kesken jo raskauden alkuvaiheilla. Sama toistui toisen lapsen kohdalla. Kolmaskin raskaus oli vaikea, mutta masuasukki sinnitteli loppuun asti; he saivat jo silloin maistiaisen Siirin periksiantamattomasta sisusta. Siirin synnyttyä alku oli yhtä kaaosta, mutta vähä vähältä he oppivat pärjäämään – eivät kesyttämällä kaaosta, sehän oli mahdotonta, vaan tottumalla siihen. Sairaalalaukussa oli välttämättömyystarvikkeiden lisäksi aina myös tavaroita, joiden avulla he rakensivat kodin tunnun ja tunnelman, olivatpa sitten kuntoutuksessa, osastolla tai teholla: torkkupeitto ja tohvelit heille molemmille, pehmoleluja ja villasukat Siirille. Ja tietysti villamyssy: se kirkkaanpunainen, jonka Lahja oli virkannut tyttärelleen lahjaksi jonakin monista sairaalassa vietetyistä jouluista. Punainen oli Siirin lempiväri; mitä kirkkaamman punainen, sen parempi. Myssyn saatuaan Siiri tahtoi sen heti aamuisin päähänsä – ellei ollut nukahtanut illalla myssyineen päivineen, niin kuin joskus kävi, jos päivä oli ollut erityisen raskas. Myssyn ansiosta Siiri sai myös lempinimensä. Sen keksi alun perin tuttu hoitaja, joka Siirin nähdessään huikkasi tervehdykseksi:

- No mutta, meidän pikku Punahilkkako se siinä!

Nimi oli Arvon ja Lahjan mielestä mainio, ja pian he sanoivat Siiriä Punahilkaksi jopa useammin kuin Siiriksi.

Siiri sai punahilkkamyssyn lopulta myös mukaansa arkkuun. Punaisessa oloasussaan ja pörrövillasukissaan myssypäinen Siiri oli sydäntäsärkevän hellyttävä näky, kuin hauras pieni nukke valkoista lakanaa vasten. Kainaloonsa Siiri sai rakkaan halinallepehmolelunsa, ja jopa hautausurakoitsija liikuttui laittaessaan tyttöä valmiiksi viimeiselle matkalleen.
***

Tuli rätisee kaminassa kotoisasti, ja he tarkenevat jo riisua toppatakit yltään. Pasta carbonara retkiruokaversiona maistuu ihmeen hyvälle, kun takana on useamman tunnin hiihtolenkki kymmenen asteen pakkasessa. Pujahdettuaan makuupussiinsa Arvon lämmintä kylkeä vasten Lahja antaa ajatustensa vaeltaa kuluneen vuoden tapahtumiin.

Vuosi on ollut tapahtumia täynnä, sekä hyvässä että pahassa. Toukokuussa he juhlivat yhteistä 50-vuotispäiväänsä, joka samalla oli heidän helmihääpäivänsä. Sietihän sitä juhlia, että yhteistä elon taivalta oli kuljettu jo 30 vuotta. Elokuun lopussa suku kokoontui taas - tällä kertaa Siirin hautajaisiin. Lokakuussa he kävivät Sevillassa tutustumassa Aaron appivanhempiin. Se oli reissu, jota he aiemmin eivät olleet voineet tehdä, sillä he eivät halunneet jättää Siiriä niin pitkäksi aikaa. Lomaviikko oli ollut antoisa, mutta kotiin päästyään he huomasivat, kuinka kummallakin oli kaiken hulinan jälkeen takki aivan tyhjä. Lähestyvä joulu tuntui ahdistavalta; joulun laittamiseen ei ollut sen enempää energiaa kuin haluakaan. Siirin kanssa joulu oli aina joulu, riippumatta siitä, missä he sitä viettivät. Ensimmäinen joulu kotona ilman Punahilkkaa ei tuntuisi joululta lainkaan. Kun vielä Aaro oli anteeksipyydellen ilmoittanut, että he haluaisivat tänä vuonna viettää joulunsa kerrankin Valentinan perheen luona Espanjassa, vähäinenkin joulumieli karisi molempien rinnasta.

*

Se oli Arvo, joka idean keksi. Elettiin marraskuun alkua, maa oli musta ja molempien mieli oli maassa. Lahja virkkasi pannumyssyä kirkkaanpunaisesta jämälangasta, huokaillen syvään aina välillä. Arvo luki Etelä-Suomen Sanomia, muistamatta jälkikäteen sanaakaan lukemastaan. Hän aikoi jo pistää lehden pois, kun takasivulla ollut valokuva kiinnitti hänen huomionsa: mainoksen kuvassa hohteli hanki, taustalla häämöttivät tunturit, sommanjälkien reunustama latu johti kohti kaukaista kairaa. Oli siinä muitakin kuvia, hotelleista ja hiihtohisseistä, mutta ne eivät häntä kiinnostaneet. Hän tuijotti kuin lumottuna kuvan erämaamaisemaa, yksinäisen ladun piirtymistä puhtaanvalkeaan hankeen.  Siinä se oli: vastaus kysymykseen, jota kumpikaan heistä ei ollut sanonut ääneen.

- Lähdetään Lappiin!

Lahjan virkkuukoukku pysähtyi kuin seinään. – Mitä sinä sanoit?

- Lappiin! Arvo toisti. – Jouluksi. Hiihdetään autiotuvalle... vietetään joulunpyhät siellä. Siitähän me silloin nuorina aina haaveilimme. Etkö muista?

Muistihan Lahja, muisti oikein hyvin. He olivat molemmat olleet innokkaita retkeilijöitä. Heidän paras yhteinen retkimuistonsa oli vaellus Lapissa, vuotta ennen Siirin syntymää. Autiotuvalla yöpyessä oli syntynyt ajatus, että tällaisessa paikassa olisi joskus hienoa viettää joulunsa, kaukana kavalasta maailmasta ja Ruuhka-Suomen loskaisesta talvesta. Siirin synnyttyä unelma siirtyi mielen vinttikammariin, jonne se pikkuhiljaa hautautui arkihuolien alle… kunnes tuli taas esiin, tässä ja nyt.

- Älä hulluja puhu! Ei kai me nyt tämänikäisinä enää.

- Eihän me vielä vanhoja olla! Arvo huomautti. – Ja ikäisiksemme ollaan ihan hyvässä kunnossa.

Se oli totta. Jaksaakseen vaativaa omaishoitajan arkea Lahjan ja Arvon oli ollut pakko huolehtia siitä, että kummallakin oli myös henkireikiä, ja liikunta oli molemmille luontainen tapa saada tuokio omaa aikaa. Toisen jäädessä Siirin luo kumpikin kävi vuorollaan pyöräilemässä, juoksulenkillä tai hiihtämässä sään ja vuodenajan mukaan. Lisäksi he olivat hankkineet kotiinsa kuntoiluvälineitä käsipainoista kuntopyörään, niin että aina oli tarjolla mahdollisuus harrastaa liikuntaa, kun sitä kaipasi.

Lahja katsoi ikkunasta, jossa loskaiset kadut ja kerrostalojen rivistöt jatkuivat niin pitkälle kuin silmä kantoi.  - Hyvä on. Lähdetään vain.

Niin oli se asia päätetty. Marraskuu kului suorastaan hujahtamalla pariskunnan tutkiessa karttoja, laatiessa varustelistaa ja suunnitellessa reissun ruokalistaa. Lahja siivutti hedelmiä ohuiksi viipaleiksi ja kuivatti ne uunissa. Niistä tulisi käteviä välipaloja, joita saattoi pureskella vaikka taukopurtavana matkalla kämpälle. Arvo teki kuivalihaa, ja kuivatusta jauhelihasta saisi nopeasti maistuvan evään keitetyn makaronin kanssa. Jouluaatoksi he varasivat kimpaleen kinkkua, perunasalaattia, maustekakkua ja pullon glögiä. Rosollin Lahja valmisti vasta lähtöpäivää edeltävänä iltana. Purkillinen valmiskermaa saisi toimittaa kastikkeen virkaa. Nettikirpparilta he löysivät kaksi hyväkuntoista ahkiota, joihin mahtuisi kaikki tarpeellinen. Määränpääksi he valitsivat Vaarinkehuman varaustuvan Itä-Lapin komeassa kairassa. Sinne olisi helppo hiihdellä joenvartta seurailevaa, merkittyä kelkkauraa myöten.

Ennen kuin he huomasivatkaan, joulu oli ovella ja tuli aika tehdä unelmasta totta. Automatkalla oli jännittänyt, mutta maisemien avartuessa mieli keveni, ja innostus nosti taas päätään. Ja nyt he ovat täällä, keskellä koskematonta erämaata. Lahja nukahtaa pian, ja hetken päästä myös Arvo vajoaa syvään, levolliseen uneen.

***

Jouluaamu on valkenemassa, kun Lahja herää. Hän tuntee alakulon piston: hän on nähnyt unta pikku Punahilkastaan, ja ikävä nipistää rintaa. Täällä erämaassa ikävä on sentään helpompi kantaa kuin kotona, jossa kaikki paikat vain huutavat Siirin poissaoloa.

Lahja venyttelee, pukee vaatteet peiton alla ja nousee. Hän tekee kamiinaan tulen ja pesee hampaat. Arvokin jo heräilee, ja he juttelevat joulupäivän ohjelmasta. Aamupuuron jälkeen he aikovat tehdä pienen hiihtolenkin lähivaaroilla, ennen kuin lämmittävät pihasaunan ja siirtyvät tupaan nauttimaan simppelistä jouluateriastaan. Ei lahjoja, ei joulukuusta, ei mitään ylimääräistä hössötystä. Vain joulurauhan julistus radiosta, se riittää heille.

Lahja laittaa puuroveden tulelle ja menee ikkunan luo. Kämpän ikkunasta katsoessa ei näy mitään muuta kuin talvisen luonnon sanoinkuvaamaton rauha.

- Ajattele, Lahja sanoo. – Tällainen maailma oli aikojen alussa.

Arvokin tulee ikkunalle ihailemaan maisemaa hänen kanssaan. – Niinpä. Ei moottoriteitä, ei liikenteen hälyä. Vain me kaksi ja tunturit.

Arvon äänessä on sekä hellyyttä että surua. Kumpikin tietää toisenkin ajattelevan Siiriä. Ikävä ei tule koskaan väistymään, mutta hyvä heidän on näinkin; onhan heillä sentään toisensa.

Puurovesi kuplii. Lahja on juuri lähdössä ikkunan luota, kun ikkunalaudalle lennähtää pikkulintu. Sen rinta on kirkkaanpunainen. Se istuu ikkunalaudalla ja katsoo heitä suoraan silmiin.

- Punatulkku! Arvo henkäisee. – Onpa se kaunis!

Lahjan silmät täyttyvät kyynelistä. – Punatulkku…. Punahilkka!

Lintu kallistaa päätään ikkunan takana. Arvonkin silmät vettyvät. Lintu katsoo heitä vielä hetken ja lehahtaa sitten lentoon, kadoten kairan hiljaisuuteen. Arvo vetää Lahjan kainaloonsa, ja he seisovat pitkään hiljaa katsellen erämaan rauhaa.

- Me saimme sittenkin joululahjan, Lahja sanoo hiljaa.

- Niin saimme, Arvo vastaa. – Kultaakin kalliimman lahjan. 

© Virva Guttorm