Virva Guttorm

Sataa lunta. Hitaasti, hiutale kerrallaan, se peittää pihan ja ajotien, postilaatikon ja liukumäen talon pihassa. Jukka istuu autossaan kadun varressa ja katselee lumista pihaa. Kädet rummuttavat ohjauspyörää levottomina. Jukka tietää kyllä, ettei hänen pitäisi olla täällä. Jos Pipsa näkee hänet, ei hyvä heilu. Uudenvuoden aattoon on kokonainen viikko aikaa; Pipsa varmasti soittaisi lastenvalvojalle ilmoittaakseen, että eksä istuu autossa hänen kotinsa edessä, vaikka on jouluaatto ja äidin vuoroviikko – ei isän. Ja tottahan se on, ei siitä mihinkään pääse. Jukan on vain opittava hyväksymään, ettei enää kuulu tähän maisemaan; ei tähän taloon, jonka aikoinaan itse rakensi, kodiksi itselleen ja perheelleen.

Jukka katsoo avuttoman kaipuun vallassa, kuinka lumisade saa kaiken näyttämään petollisen tutulta, ihan kuin silloin ennen.  Vielä viime kesänä pihassa kasvoivat Jukan istuttamat ruusupensaat. Nyt piha on asvaltoitu, ja autotallin oveen on ilmestynyt kyltti: HARLEY DAVIDSON PARKING ONLY. Pihlajan sentään jättivät. Sen Jukka istutti sinä keväänä kun Olivia syntyi, jotta tyttö saisi kasvaessaan katsella tilhiparvia pihlajan oksilla. Nyt taimi on jo viisivuotias pikkupuu; ei vielä marjo, mutta on sentään selvinnyt ensimmäiset, ankarat talvet. Toisin kuin heidän avioliittonsa.

Jukka oli kyllä luullut, että kaikki oli hyvin. Hän yritti olla niin hyvä puoliso ja isä kuin osasi: heräsi vaihtamaan vaipat öisin, vei tytärtä vauvauintiin ja muskariin; hieroi Pipsan hartioita, vaikka hänen omiaankin hartioita särki pitkän työpäivän jälkeen. Ja Pipsa vaikutti tyytyväiseltä – kunnes viime syksynä yllättäen ilmoitti, että heidän pitää puhua. Kävi ilmi, että heillä oli ongelma: Pipsa oli tavannut toisen. Vaikka ei se ongelma siitä toisesta miehestä johtunut, vaan Jukasta.

”Mitä minä tein väärin?” Jukka oli kysynyt, ja Pipsa oli pudistanut surullisena päätään.

”Et mitään. Sinä olet kiltti mies, Jukka… ja siinä se ongelma kai onkin. Sinä olet liian kiltti."

Ja niin Jukka oli tehnyt niin kuin läpeensä kiltti mies vain voi: alistunut Pipsan päätökseen, pakannut tavaransa ja muuttanut pois yhteisestä, rakkaudella rakentamastaan kodista. Eihän hän halunnut Pipsan olevan onneton. Nyt Pipsa sitten kai on onnellinen uuden miehensä rinnalla. Ilmeisesti Masa, joka omistaa kuntosalin ja kolme prätkää, ei ole liian kiltti, vaan juuri sopivan jännittävä.
***
Kun Jukka oli lukiossa, hän oli luokkansa pisin. Jo ensimmäisenä vuonna hän sai kavereilta lempinimen Iso Kiltti Jätti. Vieläkin häntä kutsuttiin kaveriporukassa abivuonna keksityllä lyhenteellä: IKJ. Pitkään Jukka piti sitä hienona asiana. Satukirjassa, jonka hän oli Olivialle lukenut monta kertaa, kerrottiin pienestä tytöstä, joka tutustui Isoon Kilttiin Jättiin. Se oli Olivian lempikirja. Siinä vain jätettiin kertomatta, miten maailmassa oikeasti kävi isoille kilteille miehille: heidät vaihdettiin jännittävämpiin. Sellaisiin kuin Masa.

Ei Pipsa alussa pitänyt Jukkaa liian kilttinä. Kun he seurustelivat, Pipsa oli kehunut kaikille ystävilleen, kuinka ihana ja kiltti mies hänen uusi poikaystävänsä on. Ja varsinkin Olivian synnyttyä Pipsa oli osannut arvostaa kilttiä, osallistuvaa ja kotona viihtyvää miestä. Tai niin Jukka oli luullut. Nyt hän tuijottaa synkkänä ja katkerana Masan moottoripyörää, joka on vallannut Jukan perheautolle kuuluneen paikan. Tekisi mieli hakea vajasta pesäpallomaila ja hakata Masan Harrikasta etulyhdyt tohjoksi… mutta sisimmässään hän tietää, ettei voisi, ei vaikka kuinka haluaisi. Eihän hän edes tunne koko Masaa. Mikä oikeus hänellä muka on kieltää Masaa rakastamasta hänen entistä vaimoaan? Sitä paitsi Jukka ei kestäisi nähdä pelkoa ja pettymystä tyttärensä silmissä, kun tämä näkisi ison kiltin isukkinsa muuttuneen vieraaksi ja pelottavaksi, ihmiseksi joka riehuu ja rikkoo paikkoja. Mieluummin hän tyytyy olemaan sellainen kuin on: tylsä nyhverö. Iso kiltti jätti… iso kiltti mies, jonka vaimo jätti.

Jukka starttaa auton ja ajaa pois. Ei hän halua pilata Pipsankin joulua – eikä varsinkaan Olivian. Mutta kun hänellä ei enää ole perhettä, mihin häntä enää ylipäätään tarvitaan? Työssään lääkintävahtimestarina hän on toki pidetty – mutta tuskinpa häntä sielläkään kukaan kaipaisi, jos hän ei joulun jälkeen palaisikaan töihin.  

Jukka jättää auton parkkiin tyhjän marketin pihaan, ja lähtee kävelemään päämäärää vailla pitkin lumisia katuja – samoja, joita pitkin hän on kulkenut koko ikänsä. Hän ei ikinä lähtenyt kotikaupungistaan maailmalle; miksi olisi lähtenyt? Hänellähän oli täällä kaikki, mitä hän halusi ja tarvitsi…. kunnes yhtäkkiä ei enää ollutkaan. Oliviakin varmaan alkaisi pitää Masaa isänään; muutaman vuoden kuluttua hän olisi oman tyttärensäkin silmissä tylsä, tyhmä ja tarpeeton. Eihän hän edes pitänyt moottoripyöristä, ei urheillut eikä reissannut pitkin maailmaa, toisin kuin fitness-kisoissakin palkintoja pokannut Masa. Jukka oli nähnyt Masan palkintopystit rivissä olohuoneen vitriinissä, kun oli hakenut Olivian unohtuneen unipupun tämän huoneesta. Jukalla ei ollut mitään sellaista. Hänen kerrostalokaksionsa kirjahyllyä koristi vain yksi esine: valokuvakehys, josta Olivian hymy valaisi hänen yksinäisiä iltojaan. Eikä hän osannut baareissakaan kulkea, kaiken maailman seuranhakupalveluista puhumattakaan. Yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa – kuin tylsä kirja, jonka jokainen sivu on samanlainen, yllätyksiä vailla. Hän luki aina kirjatkin loppuun silkkaa tunnollisuuttaan, vaikkei olisi niistä pitänytkään. Mutta mitä jos hän ei enää haluakaan tietää, miten hänen tarinassaan kävisi?

Synkät ajatukset täyttävät Jukan mielen. Hän huomaa päätyneensä patosillalle, jossa aikoinaan kosi Pipsaa, ja Pipsa vastasi "tahdon".  Mutta nyt Pipsa ei enää tahdokaan; ei häntä, vaan Masan. Ja patosilta, yksi Jukan suosikkipaikoista koko kaupungissa, on nyt musta ja lohduton kuin Jukka itse.

Jukka katsoo virran mustiin pyörteisiin, ja miettii: mitä jos hyppäisi. Antaisi mustan virran viedä. Ajatus kutsuu, houkuttaa. Hän ottaa jo askelen lähemmäs. Mutta sitten hän ajattelee Oliviaa: tytön tummia silmiä, jotka täyttyisivät kyynelistä, kun tämä kuulisi, että isi ei viekään häntä uutenavuotena Leo's Leikkimaahan, koska isiä ei enää ole.

Jukka kääntää selkänsä mustalle hornankattilalle ja kävelee hitaasti, hartiat lysyssä takaisin autolle. Hän käynnistää auton ja lähtee ajamaan kohti kotia - vaikkei se yhtä hieno olekaan kuin omakotitalo, johon Masa on muuttanut hänen tilalleen. On häntä sentään vaatimaton onni potkaissut, kun hän löysi siistin, vastaremontoidun kerrostalokaksion kävelymatkan päässä Olivian päiväkodista ja tulevasta koulusta.
***
Jukka on melkein kotona, kun puhelin soi. Hän kaivaa puhelimen taskusta hämmentyneenä. Kuka hänelle soittaa jouluaattoiltana, kun kaikki ovat kotonaan viettämässä joulua perheidensä kanssa?

Hämmennys lisääntyy entisestään, kun Jukka näkee näytöllä soittajan nimen: Johanna. Lukion luokkatoveri, jota hän ei abivuoden jälkeen ollut vuosikausiin nähnyt -  kunnes tänä syksynä Johanna tuli työpaikan kahviautomaatilla vastaan. Kävi ilmi, että Johanna oli saanut toimintaterapeutin pestin samasta sairaalasta, jossa Jukka on töissä. Johannakin oli hiljattain eronnut miehestään ja hänellä oli kaksi pientä lasta. He olivat vaihtaneet puhelinnumeroita ja puhuneet, että pitäisi käydä vaikka kahvilla joskus, muistelemassa menneitä opiskeluaikoja. Vaan eipä ollut tullut mentyä. Jukka on ollut eron jälkeen niin alakuloinen ja arka, ettei ole saanut aikaiseksi soittaa Johannalle. Mutta miksi ihmeessä Johanna soittaa hänelle -  jouluaattoiltana kello kuusi? Jukka tuijottaa näyttöä häkeltyneenä, tulee sitten tolkkuihinsa ja vastaa.

- Anteeksi hirveästi, kun häiritsen näin jouluna! Johanna sanoo. Johannalla on aina ollut kaunis ääni, sellainen joka sopisi vaikka radioon - ja sitä se on vieläkin, vaikka äänessä onkin anteeksipyytelevä, hivenen hätääntynyt sävy. – En vain yhtään keksinyt, kenelle muulle voisin soittaa!

- Mikä hätänä? Jukka kysyy, ja Johanna selittää tilanneensa tyttärilleen joulupukin jo hyvissä ajoin ennen aattoa - mutta tilattu pukki olikin ilmestynyt paikalle tuhannen tunnelissa, parta vinossa ja kaljalle lemuten.

- Enhän minä semmoista voinut sisään päästää! Ja näin myöhään on ihan mahdotonta löytää enää varapukkia mistään. Epätoivoissani selasin puhelimen kontakteja, kunnes vastaan tuli sinun nimesi... tai lempinimesi oikeastaan. IKJ, sehän sinä olit. Jos siitä ei ole ihan kauheasti vaivaa, niin pääsisitkö sinä millään käymään pukin sijaisena meillä?  Anna ja Elsa niin pettyvät, jos joulupukki ei pääsekään tulemaan.

Jukka miettii vain sekunnin, jos sitäkään. Sitten hän vastaa:

- Totta kai. Pääsen vaikka heti.
- Ihanaa! Johannan ääni on iloinen, helpottunut ja lämmin. - Kiitos tosi paljon! Sinä pelastat lasten joulun!

Jukka huomaa hymyilevänsä. Ehkä hänenkin tarinaansa on vielä jatko-osia tarjolla.

- Päivystävä IKJ ottaa hätäkutsun vastaan. Iso kiltti joulupukki on ovellanne aivan pian.  

© Virva Guttorm

Täältä saat apua

Jos sinulla tai läheiselläsi on itsetuhoisia ajatuksia, apua on saatavilla:

• Jos tilanne on hengenvaarallinen, soita 112. Voit myös hakeutua suoraan paikkakuntasi terveyskeskukseen tai päivystykseen.

• Mieli ry:n kriisipuhelin palvelee ympäri vuorokauden numerossa 09 2525 0111.

• Nuorille suunnattu Sekaisin-chat päivystää ma-pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24.

• Tukinet.net -sivustolla voi osallistua ryhmächatteihin tai kahdenkeskisiin chatteihin ja saada henkilökohtaisen tukihenkilön.

• Voit varata ajan oman alueesi kriisikeskukseen tai etävastaanotolle, jos tarvitset keskusteluapua vaikeassa elämäntilanteessa. Kriisikeskusten yhteystietoja löytyy esimerkiksi mieli.fi-sivuston kautta.