- Huomenta! Kuka haluaa aamupalaa?

- Mää!

- Mää, mää!

Hattara ja Vaahtokarkki ovat heti jaloissa, kun Katri avaa navetan oven. Niille ei riitä pelkästään ruoka: ne tahtovat hellyyttä myös. Katri rapsuttaa lampaita leuan alta ja tarjoilee tuoretta heinää. Viereisessä karsinassa minipossu Nekku nousee pullukoille jaloilleen ja tulee vaatimaan osaansa huomiosta ja herkuista.

 

Kanalassa on vielä hiljaista. Vasta kun Katri astuu sisään, päästää Tohtori Pippuri virkaintoisen kiekaisun ja kipittää häntä vastaan. Keskitalvella kukonkin on helppo nukkua pommiin, kun aurinko nousee talonväkeä myöhemmin. Kanaparvessa heräillään; tuttu kotkotus alkaa heti aamusta. Kaneli on ensimmäinen, joka pyrähtää orrelta alas ja alkaa hamuta Katrin jakamia jyviä. Neilikka, Sahrami ja Siirappi seuraavat perässä. Kun vielä Tohtori Pippuri päättää toivottaa joka iikalle hyvää huomenta omalla äänekkäällä tavallaan, mekkala on jo sitä luokkaa, että Katri päättää evakuoida itsensä ulos kanalasta.

Pihalla Heli tulee häntä vastaan. Fanta ja Pepsi ovat leikkisällä tuulella, kuinkas muuten: ne juoksevat Helin kannoilla pukkihyppyjä tehden ja tarmokkaasti mäkättäen. Vuohisisarukset eivät ikinä kyllästy ihmisten seuraan – paitsi silloin, kun päättävät mennä yli siitä, mistä aita on hatarin, ja karkaavat omatoimiretkilleen. Onneksi ne tulevat aina takaisin; ihmisten edesottamuksia on vain niin hauska ihmetellä. Kotieläinpihassa totta vieköön sattuu ja tapahtuu aamusta iltaan. Raider juoksee häntä kippurassa vuohien perässä ja kuvittelee paimentavansa niitä, vaikka ne eivät piittaa tuon taivaallista koiran räksytyksestä.

- Minä ruokin jo Tacon ja Nachon! Heli huikkaa. – Ja vein kalkkunat ulkoaitaukseen, kun on niin hieno sää.

- Hyvä juttu!

Katri seisahtuu hetkeksi pihaan ihailemaan talviaamun kauneutta. Heli on oikeassa: sää on hieno. Pakkasta on vain muutama aste, ja aamun kultainen valo saa koko maiseman hohtamaan. Tilaa ympäröivät pellot ovat vastasataneen valkeuden peitossa, ja heidän eilen ripustamansa jääpuikkotuulikellot helisevät somasti vienossa tuulenvireessä.

- Tästä ei enää joulusää parane! Vai mitä?

Helikin keskeyttää askareensa ja jää katselemaan lumista pihaa. - Älä muuta viserrä! Jo sitä sadesäätä piisasikin riittämiin, jos minulta kysytään. Ai niin, perhekahvilan Annika soitti. Hän tulee tänään pyörähtämään. Lapset kuulemma halusivat antaa Marengille pienen joululahjan kiitokseksi viimeisestä.

- Voi, kuinka mukavaa! Katri hihkaisee ja yrittää tuntea iloa, muttei pysty. Pelkkä Marengin mainitseminen saa hänelle saman tien itkun kurkkuun. – Mitä luulet… onkohan Annika kertonut heille?

Heli pudistaa päätään. – Tuskin. Hänhän sanoi ”kiitokseksi viimeisestä” eikä ”kiitokseksi kaikesta.”

- Totta. Ja lapset kyllä rakastivat Marengin naamiaispukua.

 

Itketyksen läpikin Katrin on pakko hymyillä, kun hän muistaa kuningasidean, jonka Heli oli saanut, kun heidät oli kutsuttu vetonaulaksi MLL:n perhekahvilan joulujuhlaan. Halpahallista löytyi pikkurahalla sopiva poronsarvipanta, joka oli juuri sopiva heidän shetlanninponinsa päähän. Kun ”joulupukki” eli Annikan mies Matti oli saapunut juhlaan punaiseen loimeen puettua, sarvipäistä Marenkia taluttaen, lasten riemulla ei ollut rajaa. Osa pienimmistä oli oikeasti luullut, että kyseessä oli aito Petteri Punakuono, joulupukin uskollinen poro. Vähänkin vanhemmat lapset toki tunnistivat Marengin ja hihkuivat ilosta nähdessään poroksi pukeutuneen poniystävänsä saapuvan kunniavieraana paikalle. Paikkakunnalla tuskin oli ainuttakaan lasta tai nuorta, joka näitten kuluneiden yhdeksän vuoden aikana ei olisi ratsastanut Marengilla vähintään kerran. Katri oli kuvitellut, että Marenki ehtisi kantaa selässään vielä seuraavaakin sukupolvea, pitkäikäinen pikku veijari kun oli. Mutta sitä iloa he eivät saisi kokea. Vuoden vaihduttua vieraita vastassa olisi vain tyhjä pilttuu.

 

Katri pudistaa päätään, yrittäen ravistaa mielestään surulliset ajatukset. Hän ei halua nyt ajatella Marenkia, ei lakipykäliä eikä etenkään hevosenkuljetuskärryä, johon heidän uskollinen poninsa vuodenvaihteen jälkeen talutetaan. On niin paljon tehtävää, ettei ennätä surra. Onhan sentään joulu! Kanien on saatava herkkupellettinsä, lannat on luotava ja puhtaat, tuoksuvat oljet levitettävä eläinten makuusijoille.

 

Ensi töikseen Katri suuntaa aasien aitausta kohti. Taco ja Nacho päristävät iloisesti huuliaan hänet nähdessään. Nacho, Tacon poika, on jo aikuisen kokoinen, mutta sillä on vielä varsan elkeitä. Nytkin se kiikuttaa heti paikalle lempipallonsa, kutsuen heitä mukaan leikkiin. Sillä aikaa kun Heli touhuaa Nachon kanssa, Katri hakee ladosta ison sylillisen olkea.

 – Hyvää joulua, pitkäkorvat!

On ilo katsoa aasien innostusta niiden nähdessä lempipurtavansa saapuvan. Nacho käy kiittämässä hieromalla turpaansa hänen jalkaansa vasten. Taco ei malta; sillä on jo turpa täynnä olkia. He jättävät aasit herkuttelemaan ja jatkavat muihin askareisiin, Heli luomaan lantaa ja Katri kohti rantasaunaa. Savusaunan lämmitys on aloitettava ajoissa, jos joulusaunaan aikoo ennen iltamyöhää.

 

Saunapolkua talsiessaan Katri antaa mielensä vaeltaa yhdeksän vuoden taakse. Ei hän vieläkään oikein ymmärrä, mistä he oikein löysivät rohkeuden ryhtyä unelmasta tekoihin. Vaikka olihan se rakkautta ensi silmäyksellä. Heti astuttuaan pihaportista sisään kiinteistönvälittäjän perässä kumpikin oli tiennyt, että tässä se nyt on – paikka, josta he olivat haaveilleet niin kauan kuin jaksoivat muistaa. Starttirahan ja pankkilainan turvin he olivat heittäytyneet elämänsä seikkailuun. Ränsistymään päässeen autiotalon kunnostus oli vielä pieni ponnistus verrattuna varsinaiseen voimainkoitokseen: pusikoiden valtaaman rantatontin muuttamiseen elämää sykkiväksi kotieläintilaksi. Päivät venyivät pitkiksi, kun kumpikin paiski hartiavoimin hommia, eikä sana ”ylityökorvaus”  sen koommin kuulunut heidän sanavarastoonsa. Naapurit olivat alussa naureskelleet junantuomien kaupunkilaisten hupsulle hankkeelle. Perustaa nyt kotieläintila tämmöiseen tuppukylään, kauas rikkaiden kaupunkilaisten ylileveistä lompakoista! Tiukkaa se oli alussa tehnytkin, vielä tiukempaa kuin tätä nykyä. Mutta innostus, ahkeruus ja sinnikkyys oli kolmijalka, jonka varaan he olivat vuosien saatossa rakentaneet unelmiensa työn. Eihän tällä rikastumaan päässyt, mutta tämä oli jo neljäs vuosi peräkkäin, kun Kotieläinpiha Karkkipurkki sai viivan alle sentään vähän muutakin kuin miinusmerkkisen tuloksen. Ja juuri kun näytti siltä, että pahin oli ohi, tapahtui tämä! Eikö maailmassa enää pärjääkään kovalla työllä ja hyvällä asenteella?!

 

Syvä huokaus karkaa Katrin huulilta ja saa hänet nuhtelemaan itseään. Taas hän ajautui murheiden markkinoille, vaikka on jouluaatto – kauan kypsytelty, huolella haudutettu Riemun Raikkahin Aika! Nyt jos koskaan pitäisi tarttua hetkeen ja nauttia siitä…niin kauan kun vielä voi. Mutta vaikka hän kuinka yrittää, ajatus palaa aina uudestaan samoille, musertaville raiteille. Mokomakin lakimuutos! Ja mokoma raha, jota pitäisi nyhjätä tyhjästä!

Hyväähän silläkin lailla tarkoitetaan, kyllähän Katri sen ymmärtää. Eläinten hyvinvointi on aina ollut sydämenasia sekä Helille että hänelle. Siksihän he hommasivat Tacon ja Nachon samaan syssyyn kuin ensimmäisen eläimensä, Marengin. Vaikka shetlanninponi on pieni, on se silti sielultaan täysi hevonen – ja hevosten lailla kaipaa kaltaistaan seuraa. Tacosta ja Nachosta se onkin sitä saanut: kolmikosta tuli saman tien ylimmät ystävykset. Vielä nykyäänkin Marenki suostuu kengittäjälle vain ja ainoastaan, jos sen aasiystävät ovat paikalla henkisenä tukena. Sitä kolmikkoa ei käy erottaminen toisistaan… paitsi, että pian on pakko. Heti uuden vuoden ensimmäisellä viikolla pihaan ajaisi hevostenkuljetusauto ja veisi Marengin uuteen kotiinsa, suureen ratsastustalliin kolmensadan kilometrin päässä.

 

Tulen rätistessä saunan pesässä Katri muistelee aikaa, jolloin he Helin kanssa olivat vastatulleita ja kokemattomia. Maalle muuttaneitten kaupunkilaishiirten uusi elämä oli ollut kaikkea muuta kuin mutkaton. Kaikki piti opetella alusta pitäen, ja työtä oli paljon. Useammin kuin kerran tuoreiden yrittäjien sisu oli ollut koetuksella – niin kuin silloin, kun Katri putosi navetan ylisiltä lahon lankkusillan läpi, ja kinkkasi koko syksyn kainalosauvojen varassa Helin raataessa tilalla yksin. Tai silloin, kun kaivosta lasahti vesipumppu ja kaikki vesi sekä elukoille että heille itselleen oli kannettava käsivoimin järvestä. Ensimmäisenä talvena muutamat paikalliset nuoret tekivät ilkivaltaa; kaatoivat aitoja, rikkoivat rantasaunan ikkunan ja spreijasivat törkeyksiä navetan seinään. Kolmantena kesänä puolet kanoista sairastui, viidentenä keväänä taas laho pihakoivu kaatua rösähti suoraan kasvihuoneen päälle juuri, kun tomaatit ja kurkut olivat päässeet kasvun alkuun. Sinä vuonna ei heidän pienessä, kesäkahvilan yhteydessä toimivassa lähiruokapuodissaan ollut juuri muuta myytävää kuin perunaa ja porkkanaa. Mutta niin vain kaikesta oli kuin olikin selvitty, ja paljon he olivat saaneet myös aikaan. Tilalla vierailevia lapsia varten pihamaalle oli pystytetty leikkipaikka kiipeilytelineineen ja keinuineen; vanhaan aittaan oli tuunattu leikkimökki räsymattoineen ja vanhan ajan esineineen. Rantaan he olivat rakentaneet grillikatoksen, joka olikin hyvällä säällä vieraiden ahkerassa käytössä. Ja sitten oli tietysti heidän luova projektinsa, kukkaketo. Katri kurkottaa nähdäkseen ikkunasta lumen alla lepäävän rantaniityn, johon he keksivät kylvää kasapäin luonnonkukkien siemeniä. Kukkaketoa risteileviä polkuja pitkin vierailijat voivat kulkea ihailemassa luonnon alati muuttuvaa, riemunkirjavaa näytelmää. Joku lapsista olikin osuvasti tokaissut kukkaloiston nähdessään:

- Niin kuin miljoona irtokarkkia purkissa!

Sillä lailla kotieläinpiha oli saanut nimensä, ja Helin rustaama kyltti ohjasi tulijat ison tien varrelta perille. Marengin ohella kukkakedosta oli tullut Karkkipurkin vetonaula, joka houkutti väkeä kauempaakin. Näin talvisin tilanne oli toinen; kun vieraiden virta syksyn mittaan hiljeni, oli heidän haettava lisätuloja muualta. Heli teki yövuoroja kirkonkylän hoivakodissa, ja Katri oli koko joulukuun käynyt joulusiivouskeikoilla aina, kuin tilan töiltä ennätti. Sillä lailla he selviäisivät kevääseen saakka ilman, että kukaan tilan asukeista -ainakaan eläimistä – joutuisi kärsimään vilua tai nälkää. He itse olivat jo tottuneet säännöstelemään polttopuiden menekkiä vanhassa, vetoisessa talossa. Helin neulomat villapuserot ja tossut olivat aina talvisaikaan ahkerassa käytössä.

 

- Täällähän sinä kökötät!

Heli astuu saunan ovesta syli täynnä puita ja rojahuttaa kuormansa ovinurkkaan. – Minä jo luulin, että mörökölli on sinut syönyt, kunnes huomasin savumerkit saunan räppänästä. Tuossa pökköä pesään vähäksi aikaa!

Toffo livahtaa Helin perässä sisään ja käpertyy pyyhekoriin päiväunille. Kotieläintilalla kissa on välttämättömyys – ja se mokoma tietää sen, kulkien ympäriinsä omistajan oikeudella ja sinetöimällä ylhäisen asemansa nukkumalla missä milloinkin huvittaa, olipa se sitten vastamankeloitu kasa puhtaita liinavaatteita tai kottikärry täynnä hallaharsoja. Mutta kaikista Toffon lempinukkumapaikoista Marengin pilttuu on ylivoimaisesti paras. Sieltä kissan löytää lähes joka aamu, loikoilemasta onnesta kehräten Marengin lämmintä kylkeä vasten. Kissankin sydämeen tulee shetlanninponin kokoinen aukko, kun Marenkia ei pilttuusta enää löydy.  

- Veitkö jo Marengin laitumelle?

Heli nyökkää. - Vein. Ja annoin kauroja joulun kunniaksi.

- Hyvä juttu.

He istuvat hetken vaiti saunanpesän huminaa kuunnellen. Katrin on vaikea käsittää, että ensi vuonna Marenki viettää joulunsa jossain muualla. Mutta laki on laki. Sitä pitää noudattaa, halusi tai ei.

*

Katri muistaa päivän, jolloin he kuulivat lakimuutoksesta. Se oli synkkä päivä. Jo aiemmin laissa luki, että hevosella on oltava kaltaistaan seuraa; joko hevosia tai muita hevoseläimiä, esimerkiksi aaseja tai muuleja. Mutta lakimuutoksen myötä vuoden alusta voimaan astuisi asetus, jonka mukaan aasit eivät enää riitä hevosen seuralaiseksi. Voidakseen pitää Marengin heidän täytyisi hommata toinen poni. Ja se ei ihan ilmainen hankinta olisi.

 

He olivat kyllä haaveilleet toisesta ponista jo pitkään. Heillä oli toimiston lipastonlaatikossa peltinen lipas, jonka Katri oli aikoinaan voittanut Hevoshullun kirjoituskilpailusta. Se oli heidän ”unelmapankkinsa” johon he olivat vuosikausia säästäneet rahaa kotieläintilan perustamista varten. Unelman toteutumisen myötä tyhjenneeseen lippaaseen oli sittemmin alettu kartuttaa uutta pesämunaa toista ponia varten, ja lakimuutoksesta kuultuaan he kiikuttivat unelmapankkiinsa jok’ikisen liikenevän pennin. Sitten syyskuussa Hiacesta hajosi vaihdelaatikko, ja se oli pakko saada kuntoon;  ilman autoa he eivät pärjäisi millään. Sinne sulivat ponin ostoon tarkoitetut säästöt, ja uusia säästöjä ei talvea vasten kerennyt karttua. Lainaakin he hakivat, mutta sitä ei heidän tuloillaan ikävä kyllä voitu myöntää. Monta viikonloppua he tekivät laskelmia, kunnes törmäsivät vääjäämättömään seinään: ennen ensi kesää uuteen poniin ei olisi rahaa, ja niin kauan uusi laki ei sallisi pitää Marenkia yksin.  Hetken he harkitsivat epätoivoissaan jopa pikavippiä, mutta vaikka he eivät matikkaneroja olleetkaan, ei niillä koroilla ollut toivoakaan onnellisesta lopusta. Miten tahansa he pyörittivät numeroita, lopputulos oli yhtä lohduton: Marenki oli pakko myydä.

 

Vaikka päätös ponin myymisestä oli pakon sanelema – tai ehkä juuri siksi – asiasta oli vaikea kertoa kenellekään. Ainut joka asiasta tiesi heidän lisäkseen, oli perhekahvilan Annika - ja hänkin vain siksi, että Katri oli purskahtanut itkuun, kun Annika kysyi, voisiko Marenki tulla vetonaulaksi Mannerheimin lastensuojeluliiton ystävänpäiväjuhlaan. Nähtyään Annikan hämmennyksen Katri oli kertonut kaiken, vannottaen tätä, ettei kertoisi kellekään.  Vaikka asia tulisikin ilmi heti vuoden vaihduttua, ei Katrilla juuri nyt ollut ruutia selittää asiaa uteliaille, kun ei itsekään vielä täysin käsittänyt, että Marengista oli pakko luopua.

 

Heli huomaa Katrin mielipahan ja tönäisee häntä lempeästi kyynärpäällä kylkeen.

 – Mennäänkö jututtamaan Texas Peteä?

Katri naurahtaa, kiitollisena Helin tilannetajusta.  – Mennään vain.

He kävelevät peräkanaa rannasta talolle. Heti kun he astuvat sisään, heitä tervehtii tarmokas, nenä-ääninen ilmoitus:

- Liikaa sinappia! Yippee kay-yay!

Molemmat naiset purskahtavat nauruun. Texas Pete on heidän uusin perheenjäsenensä, ja linnusta on kokoonsa nähden moninkertaisesti hupia. He ostivat Texas Peten nettitutulta Facebookin papukaijaryhmästä, ja sen koommin ei elo heidän torpassaan ole käynyt turhan hiljaiseksi, siitä Pete on pitänyt huolen. Nettitutun elikolleen opettamat cowboy-huudahdukset herättävät heidät aamuisin, rytmittävät päivän askareita ja piristävät iltaisin.

Juuri nyt Pete on leikkisällä päällä; ”liikaa sinappia” tarkoittaa sen kielellä ”tehdään jotain hauskaa!” Katri ja Heli tekevät työtä käskettyä: he ripustelevat ruokakätköjä ympäri huushollia, ja Pete riemuitsee kierrellessään kätköjä tutkimassa.  Löydettyään kaikki herkut se pyrähtää Helin sille nikkaroimaan pikkuruiseen keinutuoliin ja ottaa reippaat vauhdit.

 – Vamonos, amigos! Yee-haww!

 

Papukaijan tuoma kevennys antaa uutta energiaa, jonka turvin he lähtevät jatkamaan päivän töitä. Seuraavaksi he suuntavat Marengin, Tacon ja Nachon luo. Älykkäinä ja sosiaalisina eläiminä ne kaipaavat päivittäisiä virikkeitä, joiden tarjoaminen on aina ollut kaikista tilan töistä heidän suosikkinsa.

Marenki hirnahtaa iloisesti heidät nähdessään ja juoksee portille heitä vastaan. Se tietää, että luvassa on hauskuuksia, joista se ei kieltäydy koskaan. Katri katsoo Marenkia, ja sydän hänen rinnassaan muljahtaa kivuliaasti. Kuinka kaunis ja viisas se onkaan, heidän liinaharjainen papurikkonsa, koko Karkkipurkin sykkivä sydän.

- Kasataanko esteet? Heli ehdottaa, ja Katri vastaa:

- Kasataan vain.

He ryhtyvät tuumasta toimeen Marengin tepastellessa malttamattomana heidän kintereillään. Se rakastaa esteiden hyppimistä, ja heidän nikkaroimansa esterata on ollut ahkerassa käytössä. Marengin into on tarttunut jopa Tacoon ja Nachoon; vaikka aasit eivät ole yhtä luontaisia hyppääjiä kuin hevoset ja ponit, eivät Taco ja Nacho halua jäädä huvista paitsi nähdessään Marengin riemun.  Nacho, aaseista nuorempi ja pitkäsäärisempi, on melkein yhtä hyvä hyppäämään kuin Marenki. Tacoa varten rima on laskettava alimpaan pykälään, mutta vaikka sen suoritus muistuttaakin enemmän pellehyppyä kuin esteratsun uljasta loikkaa, ei aasirouvan iloa pitele mikään, kun on sen vuoro ylittää este. Katri ei voi kuin puhjeta nauruun. Samaan aikaan, eläinten tuottaman ilon läpikin kurkkua kuristaa huoli tulevasta. Kun Marenki, heidän vetonaulansa, pian on poissa, miten he pärjäisivät?  Vieläkö asiakkaita jaksaisi kiinnostaa vierailla kotieläintilalla, jossa ei voi ratsastaa ponilla?

 

Marenki odottaa kärsivällisesti, kun he valmistelevat radan sitä varten. Kehotuksen saatuaan se juoksee vaalea liinaharja hulmuten ensimmäiselle esteelle, ylittää sen leikiten kuin osaisi lentää, ja jatkaa seuraavalle esteelle. Sen ilo tarttuu Katriin ja Heliin; he hurraavat ja taputtavat käsiään jokaisen esteen kohdalla.

 

Juuri kun Marenki on päässyt radan läpi, tuttu punainen Passat köröttelee pihatietä pitkin. Perhekahvilan Annika pysähtyy aitauksen kohdalle tien laitaan ja hyppää ulos autosta.

- Täällähän on maisema kuin joulukortissa! Ja voi miten hieno esterata! Minä luulin, että aasit eivät osaa hypätä.

Heli nauraa. - Nämäpä osaavat, kun niillä on niin hyvä opettaja! Marengin perässä ne menisivät vaikka kuuhun!

Annika hymyilee. - Niin varmasti menisivät. Hyvää joulua teille kaikille. Anteeksi, kun tuppaudun näin jouluaattona. Lupaan, etten viivy kauan. Tulin vain tuomaan tämän.

Annika ojentaa kultaiseen lahjapaperiin käärityn suorakulmaisen paketin. Paketin päällä on kortti, jossa lukee lapsen käsialalla: Hyvää juolua ja onelista uutta Vuotta Marenggille! Tekstin alle on piirretty kuva Marengista poronsarvet päässä, kirkkaanpunainen loimi yllä.

Katri katsoo Annikaa tutkivasti. Hän aavistaa, että lahja ei syntynyt sattumalta juuri tänä jouluna. - Sinä kerroit sittenkin!

Annika nyökkää anteeksipyytävästi. - Mutta en lapsille! Aikuisille vain. Mietimme, miten ilahduttaa teitä, ja keksimmekin. Pyysimme lapsia piirtämään lempimuistonsa Marengin kanssa. Niitä tuli aika paljon, kuten kohta näette.

Katri hymyilee. Ei hän osaa olla vihainenkaan Annikalle. Ilmi se kuitenkin pian tulisi. Tällaisella pikkupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat toisensa, ei mikään pysy salassa pitkään.

Heli ottaa paketin vastaan ja halaa Annikaa. - Kiitos… kerro lapsille, että tämä on hieno joululahja!

Annika hymyilee. - Kiitos, kerron! Hyvää joulua vielä! Feliz navidad, Taco ja Nacho! Merry Christmas sinulle, Marenki, myös!

Marenki hörähtää vastaukseksi ja hieroo turpaansa ystävällisesti Annikan kättä vasten.

- Hei, odota! Katri hoksaa. - Me leivoimme eilen pipareita. Vie toki perheellesi joulumakiaiset!

 

He menevät keittiöön, ja Katri pakkaa rasiallisen piparieläimiä -possuja, kissoja, pupuja, pingviinejä, poroja ja tietysti heppoja- viemisiksi Annikan perheelle. Annikan lähdettyä jouluntuoksuinen eläintarha kassissaan, Katri ja Heli keittävät kahvit ja avaavat Annikan tuoman paketin.

 

Kahvikupit käsissä, pirtinpenkillä vierekkäin istuen he selaavat muistojen kirjaa. Siinä on lasten piirustuksia sekä valokuvia, joissa kaikissa komeilee Marenki. Osa valokuvista on vanhoja, niissä esiintyvät lapset jo kasvaneet isoiksi. Katri nielee kyyneleitä muistojen tulviessa mieleen. Luopumisen suruakin suuremmaksi nousee kiitollisuus kaikesta, mitä he ovat Marengin kanssa saaneet kokea.

- Onpa muuten kauniisti sidottu kirja, Heli ihailee ja nostaa kirjaa katsellakseen selkämystä tarkemmin. Sivujen välistä putoaa kirjekuori. Heli poimii kuoren lattialta, avaa sen ja kiljahtaa:

- Ei ole totta!

Heli työntää kuoren Katrille. - Katso sinäkin ja kerro, näenkö harhoja!

Katri ottaa kuoren ja kurkistaa sisään. Siellä on tonnin seteli. - Näet, ja minä myös!

Setelin lisäksi kuoressa on kirje. Katri taittaa paperin auki ja lukee ääneen:

”Hei, Heli ja Katri! Anteeksi kun emme kysyneet ensin, mutta pelkäsimme että ette suostu. Koska haluamme Marengin jatkossakin ilahduttavan paikkakuntamme lapsia ja aikuisia, päätimme järjestää pienen keräyksen toisen ponin hankkimista varten. Toivottavasti tämä auttaa. Hyvää joulua ja erittäin onnellista uutta vuotta!”

Kirjeen lopussa on pitkä liuta nimiä. Katri tunnistaa niistä useimmat; nykyisten ja entisten perhekahvilassa kävijöiden lisäksi on muita paikkakuntalaisia apteekkarista rautakauppiaaseen, kirjastonhoitajasta eläinlääkäriin. Onpa listassa myös joukko nimiä, jotka Katri muistaa ilkivaltaepisodin jälkipuinnista; silloiset ajattelemattomat nuoret ovat nyt aikuisia, osalla jo omia lapsia – ja hekin ovat halunneet kantaa kortensa kekoon.

 

Katri laskee kirjeen pöydälle ja syöksyy halaamaan Heliä. - Me saamme sittenkin pitää Marengin! Ja saamme sille kaveriksi toisen ponin!

- Toisen ponin! Hyvää joulua! Yee-hawww!

He purskahtavat nauruun. Texas Pete naksauttaa nokkaansa tyytyväisenä nostattamaansa riemuun. Heli ottaa pöydältä kaksi pipariponia ja marssittaa niitä pöydällä:  

- Koska matka oli hauska niin, pyysivät he mukaan yhden toverin! Yee-haaaawww!

Katri nauraa sydän täynnä iloa. Hän ajattelee mietelausetta, jonka joskus on lukenut jostain: Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään. Nyt Annika ja muut kyläläiset ovat tehneet pienen jouluihmeen myös heille. Jos tämä olisi Hollywood-leffa, ruutuun ilmestyisivät nyt sanat: The End. Mutta ei tämä ole onnellinen loppu. Tämä on onnellinen alku.

 

© Virva Guttorm