Virva Guttorm

- Jami, ehditkö auttaa? Näitä verhoja on niin vaikea laittaa yksin.

- Joo, oota ihan hetki.

Jami laskee käsidesilaatikon pöydälle ja menee ikkunan luo. Sirpa seisoo a-tikkailla ja ripustaa jouluverhoja. Se näyttää hankalalta, koska Sirpa on niin lyhyt.

– Haluutko, että mä ripustan? Mä ehkä yltäisin vähän paremmin.

- Ihanaa, kiitos! Sinä kyllä yllätkin, kun olet niin pitkä!

Sirpa laskeutuu tikkailta ja Jami kipuaa tilalle. Sirpa pitää verhopakkaa ja ohjeistaa klipsujen laitossa, niin että väleistä tulee tasaiset ja kangas poimuttuu niin kuin pitää. Jami seuraa ohjeita parhaansa mukaan. Hän ei ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä itua on ikkunaverhojen vaihtelussa… varsinkaan tämmöisessä paikassa. Mutta mitäpä se hänelle kuuluu. Hänhän on vain harjoittelija. Sitä paitsi tänään on hänen viimeinen päivänsä täällä. Tasan kello kolme, kun työvuoro päättyy, hän käy luovuttamassa avaimet takaisin osastonhoitajalle, heittää työvaatteet pyykkikoriin ja häipyy. Taru pääsee töistä jo kahdelta, käy hakemassa kissat kotoa ja hakee hänet töistä, niin että he ehtivät illaksi perille – elleivät juutu ruuhkaan. Ajomatka Lappeenrantaan on ihan tarpeeksi pitkä ilman ruuhkaakin. Mutta voisivat asiat huonomminkin olla. Hän voisi esimerkiksi olla jouluna töissä, niin kuin Sirpa ja moni muu. Tai hän voisi maata jossakin osaston huoneista, vailla toivoa paremmasta.

Ajatus potilaana olosta tämmöisessä paikassa on liian ahdistava vietäväksi yhtään pidemmälle. Jami keskittyy verhoklipsuihin ja seuraa Sirpan ohjeita: vasemmalle… ei niin paljon… siinä on hyvä! Verhoissa on tonttuja ja sydämiä. – Eiks nää ole vähän liian värikkäät tämmöseen paikkaan?

Sirpa tuhahtaa. –Luita ja luurankojako ehdottaisit? Täällä jos missä pitää olla juuri tällaiset verhot!

Jami katsoo Sirpaa kummastuneena. – Oletko varma?

- Kuules poika! Minä olen ollut täällä töissä jo ennen kuin sinä synnyit, eikä kukaan ole kertaakaan valittanut värikkäistä verhoista!

Jami kohauttaa olkiaan. Ihan sama, whatever, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei hän sitä ääneen sano, ajattelee vain. Salaa hän on helpottunut, että pääsee pian täältä pois. Kuusi viikkoa kaiken tämän keskellä on ollut rankempaa kuin hän arvasi.

Ei Jami alun perin tänne edes halunnut. Sairaalaan hän halusi, tai johonkin muuhun jännittävään paikkaan, jossa sattuu ja tapahtuu, potilaat tulevat ja menevät. Omaa syytähän se oli, että harjoittelupaikan haku jäi viime tippaan. Kun hän lopulta – opon painostuksella – alkoi etsiä harjoittelupaikkaa, kaikki kiinnostavat paikat oli jo täytetty. Jami ehti jo pelätä, ettei paikkaa löytyisi lainkaan. Onneksi samainen opo keksi vinkata, että Liljakodista kannattaisi kysäistä.

Jami oli ensin torjunut ajatuksen. – Eiksse oo se paikka, minne mennään kuolemaan? Emmä semmoseen halua!

Opo oli kohauttanut olkiaan. – Jos Liljakoti ei kiinnosta, olisi ehkä kannattanut ajoissa kysyä muualta.

Soitettuaan turhaan vielä muutamaan muuhun paikkaan Jami oli joutunut nöyrtymään. Liljakodissa hänet olikin otettu ilolla vastaan. Osastonhoitaja oli kertonut, että saattohoitokoti ei jostain syystä ollut erityisen suosittu työssäoppimispaikka – ja niistäkin, jotka syystä tai toisesta tulivat, moni oli lopettanut kesken.

Osastonhoitajan sanat olivat sytyttäneet Jamissa näyttämisen halun, jonka turvin hän oli kestänyt ensimmäisen viikon. Sana palliatiivinen oli aluksi naurattanut – mutta se hymy oli hyytynyt aikoja sitten, kun sanan todellinen merkitys oli avautunut hänelle. Oppikirjan määritelmän mukaan palliatiivinen hoito oli ”parantumatonta, etenevää sairautta sairastavan potilaan hoitoa, jonka tavoitteena on vähentää kärsimystä ja vaalia elämänlaatua”. Liljakotiin tultiin, kun toivoa ei enää ollut. Paranemisen sijasta tarjolla oli enää vain väliaikaista pakoa kärsimyksestä, jollaiseksi elämä oli äkkiarvaamatta muuttunut. Täällä taudeista ei parannuttu, niihin totuttiin – samoin kuin totuttiin ajatukseen siitä, että se vähä mitä jäljellä oli, tapahtuisi täällä, näitten seinien sisällä. Eivätkä kaikki potilaat olleet edes vanhoja. Sinä päivänä, kun Jami aloitti harjoittelun Liljakodissa, oli toisella osastolla kuollut nuori nainen aggressiiiviseen syöpään. Jami oli salaa helpottunut, ettei ehtinyt nähdä tyttöä. Hoitajien kertoman mukaan tyttö oli ollut vain vuoden Jamia nuorempi – samanikäinen kuin Taru. Hän oli vilaukselta nähnyt tytön poikaystävän, kun tämä tuli naama itkusta turvonneena käytävällä häntä vastaan. Läheltä piti, ettei Jami ollut saman tien ripustanut rukkasia naulaan – mutta jokin hänessä halusi näyttää osastonhoitajalle, että hän ei kuulunut niihin, jotka luovuttivat kesken leikin. Niinpä hän oli jäänyt, ja viikkojen vieriessä työstä oli pikkuhiljaa karissut kammottavuus; jäljelle jäi lähinnä tylsyys. Parantavien hoitojen puuttuessa hoivatyö koostui enimmäkseen arkisista askareista, pesuista ja ruokailuista, jotka toistuivat samanlaisina päivästä toiseen.

Sirpa astuu askeleen taaksepäin ja kallistaa päätään arvioidakseen verhoprojektin lopputulosta.

- Oikein hyvä. Kiitos, Jami! Voit viedä tikkaat toiselle osastolle, siellä aikovat myös vaihtaa verhot.

Jami tekee työtä käskettyä ja suuntaa sitten henkilökunnan kahvihuoneeseen, josta kantautuu herkullinen tuoksu. Topi, Jamin lempikollega, ottaa juuri esipaistettuja kanelipullia uunista.

– Teki mieli jotain hyvää, niin paistoin sitten koko porukalle lämpimäiset. Ota äkkiä, ennen kuin toiset tulevat ja tyhjentävät pellin!

Jami hymyilee. Topi on kiva. Välillä Jami ihmettelee, miten Topi jaksaa olla niin aurinkoinen, vaikka on ollut täällä töissä vielä pitempään kuin Sirpa. Luulisi, että vähemmästäkin masentuu - tai vähintäänkin kovettuu, kun joutuu katsomaan kuolemaa ja kärsimystä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mutta Topi on aina oma rauhallinen, ystävällinen itsensä – silloinkin, kun potilaan tai omaisen paha olo purkautuu epäasialliseen käytökseen. Jami ajattelee, että Topi on kuin lämmin kynttilä, joka loistaa hämärässä huoneessa. Sellainen kai pitää olla, että jaksaa tämmöistä työtä.

- No, mitäs nuorimies meinaa joululomalla? Topi kysyy ja kaataa kahvia Jaminkin kuppiin. – Sinullahan on tänään viimeinen työpäivä, ellen aivan väärin muista.

- Joo, niin on. Me mennään jouluksi Lappeenrantaan tyttökaverin porukoille… sieltä sitten uudeksivuodeksi mun äidin ja isäpuolen mökille. Entä itte?

- Hyvältä kuulostaa. Minä olen joulun töissä, niin kuin on tavaksi tullut.

- Miksi ihmeessä sä haluat olla jouluisin töissä? Eiks se oo hirveän masentavaa… varsinki täällä?

Topi naurahtaa. – Voisihan sen toki niinkin nähdä. Mutta minusta joulu täällä on jopa enemmän joulu kuin missään muualla.

- Mitä sä selität? Miten niin enemmän joulu?

Topi laskee kahvikupin pöydälle ja sivelee miettiväisenä kaljua päätään. - Miten sen selittäisi. No. Meille terveille tämä joulu on vain yksi monista. Muutaman vuoden päästä emme edes muista, mitä tänä jouluna saimme tai annoimme lahjaksi. Mutta useimmille niistä, jotka viettävät joulunsa täällä Liljakodissa, tämä on viimeinen joulu, jonka he saavat kokea. Jos me omalta osaltamme onnistumme tekemään siitä niin kauniin ja hyvän kuin mahdollista, on se paras lahja, minkä kukaan voi antaa tai saada.

Jami ei tiedä, mitä sanoa. Olisi kai jaloa ajatella samoin kuin Topi – mutta jos rehellisiä ollaan, ei hän malta odottaa, että pääsee pois tästä kuoleman esikartanosta, syömään suklaata ja pelaamaan lautapelejä pitkälle yöhön Tarun ja hänen perheensä kanssa. Tarun perhe on juuri sellainen, josta Jamikin aina haaveili: suuri, tiivis ja värikäs. Tarun ukki ja mummi omistavat ison vanhan maatalon, johon jouluisin kokoontuu koko suku; sedät, tädit, serkut, langot ja miniät kuin iloinen, touhukas tonttujoukko. Jami itse on ainoa lapsi. Isä joi itsensä hengiltä jo vuosia sitten, ja äiti asuu uuden miehensä kanssa Pietarsaaressa; vielä kauempana kuin Tarun porukat. Muita sukulaisia ei ole – paitsi isänäiti, jonka Jami näki viimeksi isänsä hautajaisissa. Joka joulu posti tuo kirjeen, jossa on joulukortti ja satasen seteli. Siitä Jami tietää, että mummo on elossa. Taru on monta kertaa kysynyt, milloin saa tavata Jamin mummon – mutta ei Jami osaa enää mennä tapaamaan vanhusta, jonka hädin tuskin tunnistaisi, jos tämä tulisi kadulla häntä vastaan. Onneksi Tarun perhe on kuin suuri lämmin syli, jossa Jamikin saa tuntea kuuluvansa joukkoon.

Topi vilkaisee seinäkelloa, irvistää ja hörppää kahvikupin tyhjäksi. – Pahus, melkein unohdin sen palaverin! Minulla alkaa kohta tärkeä kokous Teamsissa. Puolen tunnin päästä on seurakunnan hartaushetki. Voitko huolehtia, että Rauha pääsee paikalle?

- Ai, se mummu huoneesta kuusi? Minä luulin, että hän on petipotilas.

- Niin hän onkin, mutta hartaushetkistä hän ei suostu luopumaan. Happipullo mukaan, niin hyvin se menee. Tarkistat vain, että happiviikset ovat kunnolla paikoillaan. Kyllä sinä osaat.

- Joo, kyl mä pärjään! Jami vastaa, vaikkei ole asiasta yhtä varma kuin Topi näyttää olevan. Rauhan syöpä on ollut terminaalivaiheessa jo pitkään, ja Jami on kuullut hoitajien kuiskivan, että vanhus tuskin elää uuteenvuoteen asti. Jamia huolestuttaa, että jotain sattuisi hänen ollessa hoitamassa Rauhaa, eikä hän tietäisi, mitä tehdä. Onneksi Rauha itse suhtautuu asiaan ihmeen tyynesti, vaikkei ole edes mitenkään hirveän vanha. Jami on nähnyt potilaskorttiin merkityn Rauhan iäksi 68 vuotta.

 **

Topin mentyä ei mene kauaakaan, kun osaston ovikello soi. Jami menee avaamaan ja päästää sisään Marjaana-pastorin, joka on tullut Jamille jo tutuksi kuluneiden viikkojen aikana.

– Vieläkö Rauha jaksaa tulla mukaan? Marjaana varmistaa, ja näyttää hieman yllättyneeltä, kun Jami vakuuttaa, että jaksaa kyllä. – Mä käyn vaan auttamassa hänet ylös ja tuon päiväsaliin. Ihan hetki menee.

- Ei kiirettä, Marjaana sanoo ja alkaa järjestellä muistiinpanojaan pöydälle. Jami hakee pyörätuolin, suuntaa kohti huonetta numero 6, ja koputtaa oveen.

- Sisään.

Ääni on niin hento ja heiveröinen, että hädin tuskin kuuluu oven läpi. Mutta Jami on näiden viikkojen aikana oppinut tarkan kuuntelun taidon. Hän avaa oven ja astuu sisään.

Rauha makaa sängyssä silmät auki. Kädet roikkuvat velttoina sivuilla, mutta katse on muuhun olemukseen nähden yllättävän kirkas.

- Joko pastori tuli? Minä kuulin, kun ovikello soi.

- Kyllä tuli, Jami vastaa. – Oletteko valmis?

Rauha naurahtaa. – Mikäpä minulla täällä kesken olisi, jos kuoleman tekoa ei lasketa. Antaisitko tuosta pöydältä minun kuulolaitteen?  Vaikka osaanhan minä ne virret jo ulkoa... mutta on ne silti soma myös kuulla.

Jami ottaa kuulokojeen pöydältä ja ojentaa sen Rauhalle, joka pujottaa sen tottuneesti paikalleen. Jami auttaa Rauhan istualleen vuoteen reunalle, laittaa tohvelit jalkoihin ja lukitsee pyörätuolin jarrut. Kun Rauha on saatu pyörätuoliin, Jami laittaa jalkatuet paikoilleen.

- Hyvinhän se meni.  Joko mennään?

- Kaasu pohjaan vaan! Rauha vastaa ja hymyilee, niin kuin olisi nuori tyttö sunnuntaiajelulla, eikä syöpäsairas muori saattohoitokodissa. Jami hymyilee takaisin. Rauha on oikeastaan ainoa potilas, jonka kanssa Jamia ei jännitä. Ehkä se johtuu siitä, että Rauhan kanssa on niin helppo unohtaa, kuinka sairas tämä oikeastaan onkaan.

***

Rauhan ollessa hartaushetkessä ovikello soi uudestaan. Oven takana on Jamille tuntematon keski-ikäinen mies sekä kaksi teini-ikäistä nuorta, tyttö ja poika.

- Päivää, mies sanoo. – Me tultiin tapaamaan Rauhaa.

Jami yllättyy; hän ei ole nähnyt Rauhalla muita vieraita kuin muutaman muorin ompeluseurasta. Nämä vieraat tuskin ovat ompeluseuran väkeä.

Mies esittäytyy Repeksi ja kertoo olevansa Rauhan poika. Jami peittää hämmästyksensä niin hyvin kuin osaa; hän luuli, että Rauha on lapseton, kun tämän luona ei ole käyty.

- Rauha on juuri hartaushetkessä, Jami kertoo. – Haenko hänet sieltä?

Repe pudistaa päätään. – Ei tarvitse. Me voimme kyllä odottaa.

Teinityttö pyörittää silmiään, ja poika mutisee jotain, josta ei saa selvää.

- No niin, Venla ja Vertti. Tulkaapas! Repe paimentaa, ja nuoret valuvat haluttomasti isänsä perässä sisään.

Jami ohjaa kolmikon odottamaan Rauhan huoneeseen. - Haluuttekste juoda jotain? Kahvia, teetä tai mehua?

- Voisi kai sitä jotain hörpätä, Repe vastaa, ja kääntyy lastensa puoleen. – Otatteko mehua?

- Vaikka! Venla vastaa molempien puolesta, ja Jami on kiitollinen, että hänellä on tekosyy poistua huoneesta. Hän ei pidä omaisten tapaamisesta; siitä tulee aina jotenkin vaivaantunut olo, niin kuin hän häiritsisi tai olisi tiellä. Eikä hän ikinä tiedä, mitä sanoa. Miten voi lohduttaa ihmistä, jonka omainen kituu kuoliaaksi, eikä kukaan voi tehdä mitään?

Kun Jami saapuu tarjotinta kantaen, hän kuulee oven läpi Vertin kärtyisän äänen. – Onks meidän ihan pakko olla täällä? Mehän hädin tuskin tunnetaan koko muoria!

- Sitä suuremmalla syyllä teidän pitää! Repe ilmoittaa. – Muuten teitä myöhemmin harmittaa, että teillä on niin vähän muistoja mummista.

- Niin varmaan juu, Venla kuuluu sanovan pilkallisesti, ja Jami voi kuvitella, kuinka tytön silmät pyörivät halveksuvasti tämän päässä. Hän ei haluaisi mennä sisään, mutta ei auta. Hän koputtaa oveen ja astuu sisään. – Tässäpä nyt nämä virvokkeet… olkaa hyvät!

Jami laskee tarjottimen pöydälle ja aikoo luikkia karkuun, mutta Rauhan sänkyä vilkaistessaaan hän huomaa unohtaneensa pedata vuoteen; ja koska huoneessa on vain yksi nojatuoli, ei vierailla ole mitään, missä istua. Jami alkaa pedata sänkyä, ja teinit haahuilevat mehulasit käsissä pitkin huonetta. Venla ottaa käteensä sivupöydällä olevan kuvan, jossa keski-ikäinen nainen pitelee sylissään kahta vauvaa.

 - Onks toi muka mummi? Miten se on noin nuori?

- Se on vanha kuva, Repe selittää. – Ja nuo vauvat olette te.

Verttiä ei vauvakuva kiinnosta. Hän katsoo seinälle sinitarralla laitettua kuvaa, jossa on risteilyalus merellä. – Mikä toi on?

Repe empii hetken, ennen kuin vastaa. - Se on Hurtigruten.

- Hurtti… mikä? 

- Hurtigruten. Se on risteilyalus, joka seilaa Norjan rannikkoa pitkin. Kun teidän vaarinne kuoli, me äidin kanssa sovittiin, että lähdettäisiin  yhdessä risteilylle. Meidän piti matkustaa Bergenistä Kirkkoniemeen… se oli aina ollut äidin haave.

- Ai jaa. Miks te sit ette menneet?

Repe on hetken hiljaa, hapuilee sanoja. – Se vain… jotenkin jäi. Meidän piti mennä, kun äiti pääsi eläkkeelle, mutta sitten minä sain ylennyksen samana keväänä.  Pian sen jälkeen me muutimme Lontoosta Melbourneen, entistä kauemmas äidistä, eikä sopivaa hetkeä sitten ikinä tullut. Minä… minä luulin, että meillä on aikaa!

Repen ääni särkyy, ja Venla pyörittää silmiään vielä dramaattisemmin kuin äsken. – Tsiisus, iskä! Älä vaan ala nyt vetistellä. Tää on ihan tarpeeks awkwardia ilmanki!

Jamia nolottaa olla paikalla perhedraaman keskellä. Ihan kuin hän salakuuntelisi, vaikka hän on läsnä vain tekemässä työtään. Saatuaan sängyn pedattua hän poistuu paikalta vähin äänin, jättäen Rauhan omaiset omaan rauhaansa.

Käytävällä Topi tulee vastaan. Palaveri ei ollutkaan niin pitkä kuin hän oli pelännyt. Jami kertoo Rauhan yllätysvieraista, eikä Topi vaikuta yllättyneeltä. – Tähänkin tottuu, hän rauhoittaa Jamia tämän hämmennyksen nähdessään. - Omaiset tietävät kyllä, että toivoa paranemisesta ei ole – mutta vasta kun aika käy vähiin, he lopulta saapuvat paikalle. Ja silloin heitä yleensä kaduttaa, että odottivat niin pitkään. Nytkään Rauha tuskin jaksaa kauaa enää seurustella, niin vähiin hänen voimansa ovat käyneet. Mutta kyllä se silti häntä lämmittää, kun saa vielä kerran nähdä poikansa ja tämän lapset.

Jami nyökkää, kun ei keksi mitään järkevää sanottavaa.

– Tavallaan he ovat myös onnekkaita, Topi lisää. – He sentään tietävät, että aika käy vähiin; he tietävät, että tämä on Rauhan viimeinen joulu. Useimmat meistä eivät tiedä, kuinka paljon hiekkaa meidän rakkaidemme tiimalasissa on jäljellä; siksi on niin helppo lykätä asioita myöhemmäksi, kunnes yhtäkkiä aika loppuu.

Jami nyökkää taas. Kun Rauha palaa hartaushetkestä, Jami on jo muissa hommissa, eikä hän näe tämän vieraitakaan enää. Silti hän huomaa Rauhan ja hänen perheensä pyörineen hänen mielessään koko lopputyöpäivän ajan.  

Palautettuaan talon avaimet ja vietyään työvaatteet pyykkiin Jami sanoo heipat ja lähtee. Topi on päässyt töistä jo aiemmin; Jami ei ehtinyt sanoa näkemiin. Hän olisi halunnut kiittää; paljolti Topin ansiosta hän on viihtynyt paremmin ja oppinut enemmän kuin etukäteen olisi uskonut.

Kun Jami odottelee Tarua Liljakodin bussipysäkillä, hänen olonsa on edelleen levoton. Rauhan huoneen ikkunasta ei kajasta valoa; vanharouva on varmaan nukkumassa, sairas ja väsynyt kun on. Kun Tarun Yaris ilmestyy mutkan takaa, Jami yhtäkkiä ymmärtää, mistä hänen olonsa johtuu – ja mitä hänen on tehtävä, jotta pystyy rauhoittumaan joulunviettoon.

 ***

Jamin ehdottaessa, että ennen Lappeenrantaan lähtöä tehtäisiin ”yksi pikku mutka”,  Taru näyttää ensin tuskastuneelta; mutta kuullessaan, mitä Jamilla on mielessä, hänen äänensävynsä sulaa.

– Joo, totta kai se käy.

Onneksi matka ei ole pitkä. Jami sanoo osoitteen, ja Taru laittaa navigaattorin päälle. He pysähtyvät vielä nopeasti läheisen leipomon luona, ja Jami ostaa rasian luumutorttuja.

Heidän lähestyessään päämäärää Jami huomaa, että häntä jännittää. He jättävät auton parkkiin, ja Jami ohjaa Tarun oikeaan rappuun, oikeaan kerrokseen. Taru katsoo yhtä ovea ja sanoo:

- Se on vissiin tää?

Jami nyökkää. Taru odottaa hetken, mutta kun Jami ei saa tehdyksi mitään, ottaa Taru ohjat käsiinsä ja soittaa ovikelloa hänen puolestaan.

Kuluu hetki, ja Jami ehtii sekä toivoa että pelätä, että oven takana ei ole ketään kotona. Mutta sitten eteisestä kuuluu askeleita ja oviketjun rahinaa. Jo ennen kuin ovi aukeaa, Jami tietää miltä sisällä näyttää: vihreä eteisen matto, puhelinpöytä ja enkelikello sen päällä.  Ovella seisova nainen näyttää melkein samalta kuin Jamin muistoissakin; harmaa tukka on vain muuttunut valkeaksi kuin vastasatanut lumi. Nainen katsoo heitä ensin kysyvästi, mutta sitten hänen ryppyiset kasvonsa kirkastuvat.  – Hyvä tavaton…. onkos se Jami?

- Hei mummo, Jami sanoo. – Hyvää joulua! Tässä on Taru. Voidaanko tulla sisään?

© Virva Guttorm