Virva Guttorm

Robotti ryömii pitkin seinänviertä. Nurkassa se kääntyy, tulee takaisin kohti ja kipuaa maton reunan yli makuuhuoneen karvamatolle. Jenni istuu sängyllä ja tuijottaa imurin touhuamista mieli turtana. Ilo, jota hän ennen tunsi keinoälyistä kotiapulaista katsellessaan, on enää haalea muisto, saman kaiken mustaksi värjäämän turtumuksen alla kuin kaikki muukin. Jennillä on vessahätä, mutta hän ei jaksa nousta mennäkseen vessaan. Vatsassa möyrivä tunne on kai nälkää, mutta siihen Jenni on jo tottunut; hän syö vain silloin, kun on joka tapauksessa pakko laittaa Elmoa varten jotain syötävää - eli aamuisin ennen eskariin lähtöä, ja iltaisin, kun hän on käynyt hakemassa pojan koulun portilta. Ennen hän haki Elmon aina luokan ovelta, kysyi eskariopelta päivän kuulumisista ja jutteli tuttujen äitien kanssa. Mutta nyt se kaikki olisi liikaa vaadittu. Onneksi Elmo oppi nopeasti huolehtimaan itsensä luokasta koulun portille, jossa Jenni istuu autossa odottamassa poikaansa.

Jenni vilkaisee haluttomana kelloa ja tuntee laimeaa helpotusta nähdessään, että vielä on aikaa, ennen kuin täytyy pakottaa itsensä liikkeelle, pukea kengät ja ajaa koululle Elmoa hakemaan. Vaikka eipä sillä, että hänellä mitään kiireitä olisi. Ja hyvä niin. Ei hän muuta jaksaisikaan, kuin istua tässä ja tuijottaa, kuinka robotti-imuri ahertaa työssään. Se tuo omituista lohtua, vaikka Jenni ymmärtääkin, että imurin tuijotus vain kiertää veistä haavassa. Ajatukset kiertyvät väkisinkin imurin kautta sinne, minne kaikki ajatukset tätä nykyä vääjäämättä vievät: sinne minne ei pitäisi, mieheen jonka aamutakki roikkuu naulassa Jennin aamutakin vieressä pölyä harteillaan, hylättynä kuin orpolapsi  - tai se elokuvan uskollinen koira, joka isäntänsä kuoltua ei lakannut odottamasta tätä kotiin. Se oli hyvä leffa, vaikkakin kauhean surullinen. Jenni katsoi sen Tonin kanssa pari kuukautta sitten, kun Elmo oli partioleirillä, ja kaikki oli vielä hyvin. Jenni muistaa, että leffan jälkeen heidän molempien silmät punoittivat koko loppuillan. Jenni tietää peiliin katsomattakin, että hänen silmänsä ovat punaiset kuin särkikalalla, naama itkun turvottama ja tukka sotkuisella nutturalla, niin kuin se on ollut marraskuun lopusta asti. Eikä Toni ole enää hänen vierellään, ottamassa syliin kun hän tapansa mukaan hermoilee jonkun joutavan pikkuasian tähden, kuiskaamassa korvaan: ei mitään hätää. Kaikki kyllä järjestyy parhain päin. Saatpa nähdä! Ja niin yleensä järjestyikin – kunnes tuli se päivä, joka muutti kaiken, eikä mikään enää järjestyisi parhain päin. Sillä Toni on poissa, eikä enää koskaan tule kotiin.

*

Saatuaan urakkansa valmiiksi robotti-imuri ajaa parkkiin lataustelakkaan, ja Jenni kuuntelee, kuinka tyhjennysasema imee pölyt imurin mahasta omaan säiliöönsä. Robotti-imuri oli yllätyslahja Tonilta sinä äitienpäivänä, kun vauva hädin tuskin näkyvästi häämötti Jennin vatsassa. Sekin oli tyypillistä Tonia. Nyt meidän ei tarvitse kinastella, kumman vuoro imuroida! mies oli virnuillut, ja selittänyt imutehoista ja pascaleista niin innoissaan, ettei Jenni voinut muuta kuin nauraa. Toni oli myös nikkaroinut valmiiksi pinnasängyn, hoitopöydän ja pienen keinuhevosen, jo ennen kuin raskaus oli ennättänyt viimeiselle kolmannekselle. Ei auttanut, vaikka Jenni oli koittanut toppuutella ja muistuttaa, että sellainen hosuminen toi pahaa onnea. Lopulta Tonin into oli tarttunut Jenniinkin, ja Elmon syntyessä oli vauvanhuone valmiiksi sisustettu, ja kaapissa kasa pikkuruisia vaaleansinisiä villatöppösiä valmiina lämmittämään vauvan pikkuruisia varpaita.

Surun läpikin Jenni tuntee kiitollisuutta siitä, miten hienosti Toni oli ottanut tiedon Jennin vatsassa itävästä yllätysvauvasta. Vaikka raskaus oli ollut vahinko, Toni oli alusta asti suhtautunut isäksi tuloon kuin elämänsä hienoimpaan seikkailuun - ja sellaisen hän oli siitä tehnytkin. Toni halusi tarjota pojalleen elämyksiä, ja vei tätä uusiin, yhteisiin seikkailuihin aina, kun vain pienyrittäjän kiireiltään ehti. Kun Elmo oli kolmen vanha, hän oli ensimmäistä kertaa päässyt isin kanssa telttaretkelle oikeaan metsään. Viiden vanhana Elmo sai lahjaksi oman kompassin, ja ensi kesänä oli ollut tarkoitus lähteä koko perheen voimin pikku vaellukselle Kolille. Mutta sitä reissua ei ikinä tulisi… niinkuin ei mitään muutakaan hauskuutta, joista he olivat Tonin kanssa haaveilleet. Osa haaveista oli kuulostanut ensi alkuun Jennistä turhankin hurjilta - niin kuin vaikka se benjihyppy, josta Toni oli puhunut siitä asti, kun he yhteisen tuttavan pikkujoulubileissä tutustuivat kymmenen vuotta sitten. Lopulta he olivat toissakesänä ostaneet toisilleen hääpäivälahjaksi benjihyppyelämyksen – ja Tonin tsemppauksen ansioista myös Jenni oli uskaltanut hypätä, vaikka h-hetkeen asti oli ollut varma siitä, ettei hänestä moiseen olisi. Ja olihan se ollut hieno kokemus. ”Ei elämää saa pelätä", Toni aina sanoi. Mutta jos Toni olisi pelännyt elämää edes vähän enemmän, olisiko hän hengissä vielä? Olisiko hän sanonut työkaverilleen Karille: "Nyt on liian kova tuuli. Ei ole turvallista käyttää henkilönostinta tällaisella säällä. Jätetään latvatähti laittamatta, kunnes tyyntyy"?

***

Se tapahtui marraskuun lopussa. Toni oli ollut innoissaan, kun hänen firmansa oli voittanut tarjouskilpailun ja saanut kunnian suunnitella ja toteuttaa keskustan jouluvalaistuksen. Joulukadun kruunasi keskustorille pystytettävä joulukuusi, jonka piti loistaa niin kirkkaasti, että lipputangon nokasta katsottuna näkyisi heidän kotipihastaan asti. Et muuten varmasti kiipeä katsomaan! Jenni oli kieltänyt Elmoa, joka heti tietysti halusi toteuttaa iskän hauskan idean. Elmo ensin murjotti, mutta Toni oli hienosti harhauttanut pojan ajatukset muualle kehottamalla tarkistamaan, onko poika varmasti pakannut kaikki lelut, jotka aikoi ottaa mukaan yökyläreissuun. Poika oli innoissaan rientänyt laskemaan pikkuautojaan, kuormureitaan ja kaivinkoneitaan, ja Toni oli antanut Jennille lähtöpusun, niin kuin joka aamu. Ja tarkista sinä, että bikinit ja tanssikengät ovat varmasti mukana! Toni oli kuiskannut, ja Jenni oli hymyillyt vastaukseksi. Työpäivän jälkeen heidän oli tarkoitus viedä Elmo hoitoon parhaan kaverinsa luo, ja lähteä Tonin kanssa viikonlopuksi kylpylähotelliin juhlistamaan kymmenen vuotta sitten kaverin pikkujoulubileissä alkanutta yhteistä taivalta. Nyt reissukassi lojui edelleen koskemattomana makuuhuoneen nurkassa, päällään pölykerros, jota edes robotti-imuri ei yltänyt putsaamaan.

Jenni oli juuri ollut lähdössä töistä, kun Kari oli soittanut hätäisen, itkunsekaisen puhelun, höpöttänyt jotakin putoamisesta ja onnettomuudesta, ja käskenyt Jenniä kiiruhtamaan sairaalaan niin nopeasti kuin suinkin. Mutta kun Jenni oli päässyt sairaalaan asti, vähäinenkin toivo oli hiipunut hoitajien säälivään katseeseen. Tuulenpuuska oli tarttunut kuukulkijaan juuri, kun Toni oli ripustamassa latvatähteä kuuseen. Toni oli tippunut kuulkulkijan korista pää edellä jäiseen maahan. Lääkärin mukaan kuolema oli ollut välitön.

Seuraavista päivistä Jenni ei muista juuri mitään. Hän oli kai vain maannut sängyssä itkemässä, kun Hanna oli huolehtinut kaikesta hänen puolestaan. Onnettomuudesta kuultuaan Hanna-sisko oli ottanut vapaata töistä ja ajanut suoraa päätä Lahdesta heidän luokseen. Hanna oli pyörittänyt arkea, hoitanut hautajaisjärjestelyt, huolehtinut Elmosta ja siinä sivussa laittanut jouluakin, vaikka Jenni oli koittanut protestoida. Elämän on jatkuttava! Hanna oli ilmoittanut isosiskon auktoriteetilla piparipeltien välistä.  Ja joulu tulee, halusit tai et. Elmo tarvitsee sitä… niin kuin sinäkin, vaikket sitä vielä ehkä pysty näkemään.

Niinpä Jenni oli antanut Hannan touhuta ja keskittynyt omaan suruunsa. Hautajaisten jälkeen Hanna oli palannut kotiinsa, muistuttaen vielä lähtöhaleja antaessaan elämän jatkumisesta, ja jättänyt heidät kahdestaan joululta tuoksuvaan taloon. Hannan lähdettyä Jenni oli vaihtanut vähin äänin jouluverhot takaisin tavallisiin, kantoi pihavalot takaisin varastoon  ja heitti Hannan paistamat joulutortut roskikseen piparkakkujen seuraksi. Elmo ei sanonut mitään, kun Hanna-tädin laittama joulu hävisi kotoa yhtä meteliä pitämättä kuin oli tullutkin. Minä ostan sipsiä, Jenni oli luvannut. Niitä suolakurkun makuisia, joista sinä pidät… ja dippiä kanssa! Ja niin hän oli ostanutkin; sipsiä ja popcornia, irtokarkkeja ja limsaa - mitä vain hyvää, kunhan siitä ei tullut mieleen joulu. Ehkä se johtui siitä, että he olivat aikoinaan tavanneet pikkujoulubileissä, tai ihan vain siitä, että talvi oli kummankin lempivuodenaikaa, ja joulu sen kohokohta, jonka merkitys oli vain korostunut Elmon synnyttyä. Jouluvalmistelut aloitettiin heillä aina viimeistään lokakuun lopulla, suunniteltiin ja leivottiin, kuiskittiin salaisuuksia ja askarreltiin yllätyksiä, kun Elmo oli mennyt nukkumaan. Sanokoon Hanna mitä hyvänsä, mutta Jenni ei tahtonut joulua ilman Tonia.

****

Jenni herää mietteistään outoon hiljaisuuteen. Vasta kun hän tajuaa robotti-imurin hiljenneen, hän vilkaisee kelloon ja päästää kirosanan. Hänen pitäisi olla jo menossa Elmoa hakemaan. Muistot ja suru ovat saaneet hänet menettämään ajantajun… taas kerran.

Kun Jenni lopulta saapuu koululle, Elmo seisoo tyhjällä pihalla portinpieleen nojaten. Hän näyttää kovin pieneltä autiota pihaa ja hiljaista koulurakennusta vasten. On pakko myöntää, että poika on ottanut koko tämän kauhean tilanteen yllättävän hyvin. Alussa hän itki vähän, mutta sen jälkeen isästä – sen enempää kuin joulustakaan – ei ole puhuttu yhtään enempää, kuin on ollut pakko. Kuin sanattomasta sopimuksesta molemmat ovat noudattaneet Hanna-tädin neuvoa niin hyvin kuin ovat osanneet: suorittaneet arkea kuin terhakat robotti-imurit, päivä kerrallaan, vaikka suru on kuin loputon tunneli, jonka päässä ei  häämötä valoa. Nytkään poika ei sano mitään, vaikka äiti on jälleen kerran myöhässä;  kipuaa vain autoon ja kiinnittää turvavyön, aivan kuten aina.

– Anteeksi, Jenni sanoo ja kääntyy katsomaan poikaa.– Olin siivoamassa ja unohdin ajankulun.

Elmon suuret tummat silmät -Tonin silmät!- katsovat jonnekin hänen ohitseen, kun poika kohauttaa olkiaan ja vastaa: - Ei se mitään.

Jenni hengittää syvään ja ajattelee: kyllä se tästä. Kunhan vain joulusta selvitään, niin arki palaa uomilleen, ja voi melkein teeskennellä että Toni on vain ylitöissä, tai työmatkalla, tai jossain…  missä tahansa muualla kuin kylmässä kirkkomaassa, jään ja maan ja painavan lumen alla.

Jenni ravistaa päätään häätääkseen ilkeät mielikuvat, ja kääntää auton kiertotielle, ettei joutuisi ajamaan keskustan kautta. Siellä hän ei ole käynyt Tonin onnettomuuden jälkeen, ei vaikka lyhin tie Elmon koululle menisi keskustorin poikki. Jenni ei kestä ajatustakaan, että joutuisi näkemään torille kaikesta huolimatta pystytetyn joulukuusen komeine latvatähtineen. Jokin muu firma oli hälytetty hätiin tekemään työ, joka Tonilta ja Karilta oli jäänyt kesken.

Jenni ajaa pikkuteitä pitkin kohti kotia, ja kun Elmokin on takapenkillä hiirenhiljaa, Jennin ajatukset kierähtävät kuitenkin takaisin Toniin - ja yhteisiin jouluihin, joita heillä oli tapana viettää. Joulukuusen koristelu oli ollut heidän joulunsa kohokohta: koko pienen perheen yhteinen askare, johon vierähti helposti koko aamupäivä, kun jokikisen koristeen oli löydettävä kuusesta juuri sille sopiva paikka. Projekti huipentui aina siihen, että Toni nosti Elmon harteilleen, niin että tämä ylsi laittamaan latvatähden kuusen latvaan. Nyt Jenniä oksettaa ajatuskin hänestä ja Elmosta koristelemassa kuusta ilman Tonia. Joulun tuloa hän ei ehkä voi estää – mutta sitä kovanonnen puuta hän ei kotiinsa huoli! Ei hän sitä Elmolle ole suoraan sanonut, mutta onneksi Elmo on ymmärtänyt asian sanomattakin. Vain kerran poika on häirinnyt Jennin surua kaivamalla komerosta esiin kestokassin, jossa he säilyttivät kuusenkoristeita. Jenni oli riuhtaissut kassin pojan käsistä sellaisella voimalla, että hopeanvärinen, led-valoilla varustettu latvatähti oli tippunut kassista ja mennyt rikki. Sitten Jenni oli nostanut kassin koristeineen päivineen komeron ylähyllylle, josta poika ei sitä millään ilveellä yltäisi ottamaan. Ja sen jälkeen joulu on ollut heidän välillään yhtä kielletty aihe kuin sekin, mitä isälle tapahtui. Parempi niin. Turhaan he vain lisäisivät surua siitä puhumalla; he eivät saisi Tonia takaisin, vaikka puhuisivat leukansa puhki.

Kotimatkan ainoissa liikennevaloissa Jenni avaa radion – ja sulkee sen samantien, kun ”Joulupuu on rakennettu” rävähtää soimaan. Elmo ei sano vieläkään mitään. Loppumatka sujuu hiljaisuuden vallitessa. He syövät Jennin lämmittämää mikropitsaa, ja loppuillan Elmo leikkii pikkuautoillaan niin hiljaa, että Jenni välillä luulee pojan nukahtaneen lattialle autojensa viereen. Mutta pojan silmät ovat auki ja hänen kätensä liikkuu, kun hän lattialla maaten liikuttaa kuormureitaan ja kaivureitaan maton raitaa pitkin.  

***

Loppuviikko sujuu samaa, alakuloista rataa; vain hämärä laskeutuu päivä päivältä aavistuksen aiemmin. Perjantaina Jenni hakee Elmon eskarista aikaisemmin kuin yleensä; lukukauden viimeisenä päivänä koulu päättyy normaalia aiemmin. Tällä kertaa Jenni on jopa ajoissa paikalla. Jenni miettii, mitä vastaisi, jos Elmo kysyy, ovatko he menossa koulun joulujuhlaan seuraavana aamuna. Onneksi Elmo ei kysy.

Viikonloppu on samanlainen kuin viikonloput ovat viime aikoina olleet: hiljainen. Jenni pysyttelee paljon omissa oloissaan, Elmo katsoo piirrettyjä ja puuhastelee huoneessa omiaan.

Aatonaattoiltana Jenni silittää pyykkiä olohuoneessa ja katsoo samalla jotain yhdentekevää visailua tv:stä. Elmo istuu matolla, lastaa legopalikoita kuormurin kyytiin ja liikuttaa hiljaa huuliaan, niin kuin usein leikkiessään tekee.

- Äiti? Pojan ääni on tasainen, hiljainen ja rauhallinen. – Mitä me syödään huomenna?

Jenni ei heti vastaa. Hän tietää pojan tietävän, että huomenna on jouluaatto. Ja hän tietää myös pojan nähneen, että jouluherkkuja ei jääkaapista löydy. Lopulta hän sanoo:

 - Minä ajattelin, että tilataan pitsat. Vai mitä?

Elmokaan ei heti vastaa. Jenni kysyy uudestaan: - Vai mitä?

Elmo kohauttaa olkiaan. – Vaikka.

Sitten he ovat taas hiljaa ja keskittyvät omiin puuhiinsa, Jenni lakanan ryppyihin ja Elmo legojen lastaamiseen. Jossain vaiheessa viimeistä lakanaa poika nousee ja lähtee olohuoneesta omaa huonettaan kohti.

Kun Jenni on saanut lakanat silitettyä, hän lähtee viemään silityslautaa takaisin paikalleen komeron nurkkaan. Komeron ovi on auki, vaikka Jenni voisi vannoa sulkeneensa oven perässään lautaa hakiessaan.  Kun Jenni menee komeroon, hän näkee kaksi ruokapöydän tuolia; ne on aseteltu uhkarohkeasti päällekkäin, kiikkeräksi torniksi, jonka päällä seisten pienikin poika yltää ylähyllylle asti. Elmoa ei näy – eikä myöskään kestokassia, jossa Jennin yllähyllylle nostamat joulukuusenkoristeet olivat.  

- Elmo! Jenni karjaisee ja syöksyy pojan huoneeseen. Huoneessa ei ole ketään. Kestokassi lojuu tyhjänä sängyn vieressä. Sängylle Elmo on ilmeisesti tyhjentänyt koulureppunsa sisällön, mutta itse reppua ei näy missään.

- Elmo! Jenni huutaa uudestaan. Kun Elmo ei vastaa, Jenni rientää eteiseen. Elmon kengät ovat paikoillaan telineessä – mutta takki ja monot ovat poissa.

Jenni ei enää ole vihainen, vaan peloissaan. Hän nappaa naulasta Tonin otsavalon ja syöksyy pihalle sydän pelosta hakaten. Elmon sukset ovat hävinneet talon seinustalta. Kädet täristen, otsalampun valossa Jenni seuraa suksenjälkiä talon takana levittäytyvään metsään. Se on Jennille entuudestaan tuttu; täällä heillä oli tapana yhdessä seikkailla koko perheen voimin – milloin mustikassa, milloin sienessä, milloin muuten vain ihmettelemässä luonnon pieniä suuria ihmeitä. Mutta näin talvi-illan hämärässä tuttu kotimetsä on Jennin silmissä loputon, syvä ja vaarallinen kuin lohikäärmeen luola.

Hetken matkaa kuljettuaan Jenni saapuu metsäaukealle, jossa heillä kesäisin oli tapana käydä piknikillä. Aukion laidassa seisoo Elmo. Hän on riisunut sukset jalastaan ja laittanut ne pystyyn hankeen törröttämään, niin kuin Toni on opettanut. Eskarireppu on avattuna pojan vieressä, joulukoristeita pursuten. Elmolla on käsissään kultanauha, jota hän parhaillaan kietoo aukean laidassa kasvavan kuusentaimen ylle.

Jenni katsoo poikaa sydän kivistäen ja kävelee hiljaa tämän viereen. Elmo ei käänny katsomaan häntä, vaan jatkaa hiljaa työtään, keskittyen koristenauhaan, kuin se olisi 24 karaatin kultaa. - Älä suutu. Minä vain….minä vain halusin…

- En suutu, Jenni lupaa, ja hämmästyy itsekin, kun huomaa, ettei ole enää ollenkaan vihainen. – Mitä sinä halusit?

Silloin Elmo katsoo Jenniä, suuret tummat silmät otsalampun valossa kimaltaen. - Jos se pappi oli oikeassa… jos isi on taivaassa niin kuin se pappi siellä hautaamisjutussa sanoi, niin sieltä taivaalta isi näkee, kuinka kaunis kuusi meillä on tänä jouluna. Siksi minä tulin tänne aukealle. Tänne isi näkee ihan varmasti, kun muut puut eivät ole tiellä!

Jokin Jennin sydämessä murtuu auki; kova kuori, jonka sisään hän on kipunsa piilottanut, halkeilee auki, ja jotain pehmeää ja lämmintä nousee esiin sen sisältä. Hän on kuvitellut voivansa suojella poikaansa surulta. Hän on luullut, että piilottamalla kyyneleensä ja torjumalla kaiken, mikä muistuttaa heitä menetyksestä, hän tekisi pojan surusta kevyemmän kantaa. Nyt hän ymmärtää, että poika suree yhtä paljon kuin hänkin, eri tavalla vain… ja että surua ei voi piilottaa komeron ylimmälle hyllylle. Se pitää saada käsitellä – juuri niin kuin hänen urhea pieni poikansa nyt tekee.

- Hyvä idea, hän sanoo hiljaa. – Saanko minä auttaa?

Elmo nyökkää ja ojentaa Jennille kultanauhan. Jenni asettelee sen kuusen oksille niin sievästi kuin osaa. Yhdessä he somistavat kuusta, kunnes reppu on tyhjä ja pieni kuusi kimaltaa kuin tähtikirkas talviyön taivas. Vain latvatähti puuttuu; Jenniä nolottaa, kun hän muistaa, miten se hajosi hänen kimmastuessaan pojalleen.

Kuusesta tulee silti kaunis. He ihailevat sitä yhdessä. Jenni laskee kätensä pojan olalle ja sanoo:

- Mitä jos ei tilatakaan huomenna pitsaa? Kaupat ovat vielä aamupäivän auki… haluatko, että haetaan kaupasta jouluherkkuja? Kinkkua ja lanttulaatikkoa ja muuta.

Elmo nyökkää innokkaasti. – Ja jälkkäriksi joulutorttuja!

Ilman muuta joulutorttuja myös, Jenni lupaa. Elmo vilkaisee häntä, ja varovainen hymy nousee valaisemaan pojan totisia kasvoja.

- Lähdetäänkö kotiin? Jenni kysyy. Elmo hakee suksensa ja pujottaa ne näppärästi monoihin.

He ovat jo lähdössä, kun Elmo vielä kääntyy katsomaan kuusta. Äkkiä poika henkäisee syvään ja huudahtaa: - Katso, äiti!

Jenni ei ensin ymmärrä, mitä hänen pitäisi katsoa. Elmo viittoo häntä tulemaan lähemmäs – ja pojan viereen polvistuessaan Jenni näkee saman, minkä Elmokin: kultainen kuunsirppi on kivunnut heidän joulupuunsa latvaan, loistaen siinä kuin kaunein joulukoriste, minkä Jenni on ikinä nähnyt.

- Latvatähti! Elmo kuiskaa. – Isi lähetti meille latvatähden!

Jenni nielaisee. Sitten hän päättää antaa surun tulla. Kyynelet kasvoja lämmittäen hän katsoo kuunsirpin valaisemaa kuusentainta ja vastaa, kuiskaten hänkin:

- Isi on nyt tuolla ylhäällä… niin kuin kuu ja tähdet. Isi varmasti haluaa, että meille tulee kaunis joulu.

© Virva Guttorm