Virva Guttorm

Iskä hyppii tasajalkaa olohuoneen matolla pyykkikori sylissä. Miika istuu sohvalla, katsoo hyppivää iskää ja käy mielessään läpi elokuvien nimiä. ”Happy feet?”

Iskä pudistaa päätään ja vaihtaa letkajenkasta valssiin. Välillä hän kierii lattialla, on nuolevinaan mattoa, nousee ylös ja jatkaa tanssimista. Miika miettii. ”Tanssii susien kanssa? Saturday Night Fever? Flashdance?”

Iskä nauraa ja pudistaa taas päätään. Sitten hän laskee pyykkikorin lattialle, poistuu huoneesta – ja palaa vessaharjan kanssa, ryhtyen harja parinaan tuliseen tangoon. Miika on hetken öönä aapisella. Sitten hän hoksaa. ”Dirty Dancing!”

Iskä näyttää peukkua ja tuulettaa vessaharja yhä kädessään, kuin Miika olisi juuri tehnyt maalin ratkaisevan tärkeässä pelissä.

” Hattutemppu! Kolme oikeata vastausta putkeen. Voittaja saa palkinnoksi pestä vessan!”

Iskä ojentaa vessaharjan juhlallisesti Miikalle, joka nauraa niin, että on pudota sohvalta. ”Iskä, sä oot ihan seko!”

Iskä kumartaa kuin hoviherra. ”Kiitos kohteliaisuudesta, Teidän Jalkahikisyytenne. Se on vaatinut neljäkymmentäkaksi vuotta ankaraa työtä.”

Työtä. Miikan hymy rakoilee säröille. Hän peittää sen kiireesti irvistyksellä. Työ on heillä kielletty sana; ollut siitä asti kun firma, jossa iskä oli töissä, meni nurin. Iskä ei onneksi huomaa lipsahdusta  - tai ainakin teeskentelee taitavasti, ettei huomaa. Miika nousee ja lähtee viemään vessaharjaa takaisin paikoilleen. On perjantai ja viikkosiivous jo tehty, joten vessaa ei tietenkään tarvitse enää pestä. Heillä on tarkka työnjako: vuoroviikoin toinen heistä imuroi ja tamppaa matot, toinen pesee vessan ja moppaa. Tänään oli Miikan vuoro imuroida. Se olisi hauskaa, ellei imuri sammuisi vähän väliä. Se on vanha ja on reistannut jo pitkään. Miika pelkää jo valmiiksi päivää, jolloin se hyytyy lopullisesti; eihän heillä millään ole varaa uuteen. Kodinkoneet ovat kauhean kalliita. Tiskikone hajosi lokakuun lopussa. Siitä asti heidän on pitänyt tiskata käsin. Jääkaappia ja pakastinta Miika ei uskalla edes ajatella. Molemmat ovat jo vanhoja, pitävät hirveää meteliä ja syövät ihan kauheasti sähköä. Sähkösaunaa ei ole lämmitetty puoleen vuoteen; sähkölaskun saapuminen on ilman sitäkin kuukauden pelottavin päivä. Joulukuu on kaiken kukkuraksi ollut kauhean kylmä. He taistelevat kylmyyttä vastaan iskän parsimilla villapuseroilla ja -sukilla. Kaikkein kylmimpinä öinä on nukuttukin pitkät kalsarit jalassa.  Ne ovat jääneet nilkoista lyhyiksi, mutta Miika ei valita. Iskällä on muutenkin tarpeeksi stressiä -  vaikka tekeekin parhaansa, ettei näyttäisi sitä Miikalle. Mutta Miika tuntee iskän. Hän näkee tekopirteän naurun takana alati väijyvän alakulon; hän kuulee iskän ahdistuneet askelet olohuoneessa öisin, kun iskä murehtii taas uusia postiluukusta tipahtaneita laskuja... murehtii niin, ettei saa unta.

Kun iskä viime viikolla kysyi, mitä Miika haluaa joululahjaksi, Miika vastasi:

 "En mitään."

 Mutta iskä ei antanut periksi.

"Kyllä sinun jotain pitää toivoa. Paastotaan sitten vaikka tammikuu, jos täytyy. Joulu on sentään joulu."

Miikan sydäntä korvensi. Paastotaan tammikuu. Miika kyllä tietää, mitä se tarkoittaa. Iskä on jo paastonnut koko syksyn ja talven. Usein iskä syö pelkkää riisiä tai nuudelia, kun Miika saa niiden kanssa tonnikalaa, kanasuikaleita tai punalaputettua jauhelihaa. Jos iskä nyt ylittää budjetin joululahjan takia, hän luultavasti tammikuussa kuolee nälkään, kun ei enää raski syödä edes riisiä.  Mutta Miika tuntee iskän liiankin hyvin. Jos hän ei toivo mitään, iskä ostaa summanmutikassa jotain, jota arvelee hänen toivovan. Kallista parfyymia vaikka. Miika on joskus salaa haistellut niitä hajuvesiosastolla - mutta olisi sulaa hulluutta tuhlata viimeiset penninsä sellaiseen, kilohinnaltaan kauhistuttavan kalliiseen puteliin. Sitä paitsi Miika tietää, ettei hän kavereita saisi, vaikka tuoksuisi miltä. Ei Miikaa koulussa kiusata; ei se sitä ole. Hänen kanssaan ei vain kauheasti hengailla, koska hän ei koskaan pääse toisten mukaan elokuviin, pitsalle, keilahalliin tai kahvilaan; se kaikki maksaa, eikä Miika viitsi pyytää iskältä rahaa, kun sitä on muutenkin liian vähän. Eikä Miikalla ole edes pelikonsolia, jolla voisi pelata toisten kanssa iltaisin Fortniteä, Minecraftia tai Fifaa. Pleikkarin toivomista Miika ei edes harkitse; ne maksavat käytettyinäkin ihan liikaa. Samoin on luistinten laita. Miika muistaa, kun heillä oli koulussa luistelutunti, ja opettaja sanoi, että hänellä on lahjoja. ”Sinun kannattaisi kokeilla jääkiekkoa”, opettaja oli ehdottanut, ja Miikan sydän oli muljahtanut kivuliaasti. Jääkiekkojoukkueessa pelaaminen oli hänen kaikkein suurin ja salaisin haaveensa; suurin, koska jäällä hän tunsi syttyvänsä eloon - ja salaisin, koska jääkiekko oli kamalan kallis harrastus. Pelkät hokkarit maksaisivat enemmän kuin koko kuukauden tonnikalamakaronit - ja sen lisäksi tulisivat kaikki muut varusteet, seuran kausimaksut ja ties vaikka mikä. Yhtä hyvin Miika voisi toivoa kuurakettia.

***

Kun vessaharja on palautettu paikoilleen ja Miika palaa olohuoneeseen, iskä katsoo häntä tutkivasti, kuin olisi lukenut ajatukset suoraan poikansa päästä. "No, joko olet päättänyt?"

"Päättänyt mitä?" Miika kysyy, vaikka arvaa.

"Joululahjatoiveesi, tietenkin! Aattoon on enää viikko aikaa. Lamborghineilla on yllättävän pitkä toimitusaika tähän aikaan vuodesta. Jos viivyttelet valintaa, toivomasi malli ei ehkä ehdi jouluksi perille."

Miika kiittää iskää vitsistä näyttämällä kieltä. Samalla hän miettii kuumeisesti, mitä oikein vastaisi. Pojan sydäntä kouraisee, kun hän muistaa lapsuuden lempisatunsa;  sen jonka hän aina tahtoi iltasaduksi, kun äiti vielä eli. Siinä haltia antoi hyväsydämiselle pojalle kolme toivomusta. Jos Miika eläisi satumaailmassa, ei hän edes tarvitsisi kolmea toivetta. Yksikin riittäisi: iskälle töitä. Ikävä kyllä maailma ei toimi niin kuin Disney-elokuva. Jos ei ole rahaa, on pärjättävä ilman, oli sitten juhannus tai joulu.

"Ymmärrän, että valinta on vaikea", iskä sanoo, kun Miikan vastaus viipyy. "Corvette vai Lamborghini? En välttämättä osaisi itsekään päättää. Kolikonheitoksi menisi."

Miika virnistää kuuliaisesti iskän yritykselle keventää tunnelmaa.  "Ehkä ensi vuonna. Tänä jouluna ilahtuisin ihan tosi paljon, jos saisin uudet pitkät kalsarit. Ja sukkia. Ei pahalla iskä, mutta sinä olet surkea sukkien parsija."

Iskä pudistaa päätään. "Sukkia ja kalsareita! Etkö parempaa keksi? Joulu on sentään joulu."

Miika pinnistää, kunnes keksii. "Dödöä!"

Se on hyvä toive. Koulussa kaikki muut tuoksuvat vaikka miltä, kalliilta parfyymeilta ja hiusvahoilta, kun Miika ei ole kehdannut pyytää iskää ostamaan edes deodoranttia. Kerran hän kyllä aikoi pyytää - mutta muutti mielensä, kun iskä vertaili tonnikalapurkkien hintoja hyvin huolellisesti, ja laittoi lopuksi toisen tonnikalapurkin ostoskorista takaisin hyllyyn.

Iskä katsoo Miikaa mietteliäänä. Sitten hän nyökkää. "Selvähän se, että nuoren miehen on haistava hyvältä!"

Iskä ottaa taskusta ostoslistan ja kirjoittaa Miikan toiveet ylös, vaikka Miika tietää, että iskä muistaisi ne kyllä muutenkin. Miika on helpottunut, että iskä ei alkanut inttää. Kalsarit on sitä paitsi muutenkin fiksu toive; lämpimien kalsarien ansiosta he pystyvät pitämään patterit pienemmällä, niin että sähköä säästyy.

***

Seuraavana aamuna kun Miika herää ja katsoo ulos, hän näkee, että yöllä on satanut lunta. Miika tulee iloiseksi. Lumi on kaunista; kuin ilmainen joulukoriste, josta nauttimiseen ei tarvitse luottokorttia, lompakkoa eikä käteistä. Iskä on keittiössä keittämässä aamupuuroa. Miika kauhoo lautasen täyteen: hänellä on huutava nälkä. Tekisi mieli laittaa sokeria päälle, mutta pussin pohjalla on enää vähän jäljellä – yhtä vähän kuin tilillä rahaa. Niinpä Miika tyytyy kuvitteellisiin mansikoihin, joita hän lapsena rakasti laittaa puuron päälle.

"Mitäs nuoriherra tänään aikoo harrastaa?" Iskä tiedustelee. "Lähdetkö kettujahtiin, pelaatko kierroksen hevospooloa vai tyydytkö lekottelemaan uima-altaalla päivän?"

Miika heittää iskää pöytäluutulla, ja molemmat nauravat. Miika tietää, että luokkakaverit menevät tänään porukalla laskettelemaan. Miikaa oli ensin harmittanut; olisi ollut kiva päästä mukaan. Mutta ei se enää hirveästi haittaa. Kuitenkin he iskän kanssa keksivät illalla jotakin hauskaa. Iskä on hirveän hyvä keksimään kaikkea hauskaa.

"Taidan käydä kirjastossa", Miika vastaa. Se on puoliksi totta; hän tykkää lukea, ja sai eilen illalla luetuksi loppuun kirjan, joka hänellä oli kesken. Sen lisäksi hänellä on salaisuus; mutta siitä iskä ei saa aavistaa mitään, ennen kuin vasta viikon päästä.

Iskän mentyä päivälevolle Miika ottaa pyöränsä ja lähtee. Miika on ainoa, jonka ei tarvitse koulunpihalla lukita pyörää. Hänen pyöränsä ei kelpaa edes varkaille. Mutta sentään se toimii, ja molemmissa renkaissa on ilmaa. Onneksi iskä on kätevä käsistään: monet kerrat hän on pelastanut tilanteen, kun pyörä tai jokin muu kodin kapine on hajonnut.

Haettuaan kirjastosta repullisen luettavaa pitkiksi joulunpyhiksi Miika menee kirpparille. Lähellä kirjastoa on Pelastusarmeijan kirpputori, jonne heillä on iskän kanssa tapana tehdä ”löytöretki” perhe-eläkkeen maksupäivänä. Niiltä löytöretkiltä on saatu saaliiksi vaikka mitä: vaatteita, lautapelejä ynnä muuta, johon muuten ei olisi varaa. Kerran, kun iskällä oli vielä töitä, he löysivät jopa pöytäjääkiekkopelin, josta puuttui vain pari ukkoa. Eihän se sama asia ole kuin oikean jääkiekon pelaaminen, mutta hauskoja olohuoneturnauksia heillä on iskän kanssa pelin parissa ollut. Mutta tänään Miika ei kiertele pöytien välissä tavaroita katsellen: hän suuntaa suoraan kirpparin perälle, kaivaen samalla kolikkokukkaroaan taskusta. Kun he viimeksi kävivät täällä, Miika näki yhdessä pöydässä ison kahvimotin, jossa oli teräsmiehen kuva ja teksti ”SUPERSANKARI”. Se olisi täydellinen lahja iskälle – mutta eihän hän voinut sitä iskän nähden ostaa. Sitä paitsi hänellä ei ollut rahaa. Niinpä hän kehitti suunnitelman. Joka päivä koulun jälkeen hän on tehnyt kaupungilla pienen kierroksen etsien tyhjiä pulloja ja tölkkejä, jotka voisi palauttaa keräykseen ja tienata 15 senttiä. Nyt rahaa on viimeinkin kertynyt tarpeeksi; täytyy vain toivoa, että kuppi edelleen on myymättä.

Miika huokaisee helpotuksesta, kun näkee kahvimotin paikallaan hyllyllä. Hän tarkistaa, että rahaa on varmasti tarpeeksi, ja kiikuttaa kupin kassalle. Kassalla on sanomalehtipaperia, johon Miika paketoi lahjansa maksettuaan ostoksen. Sitten hän piilottaa paketin reppuunsa pusakan sisään ja palaa kotiin ylpeänä itsestään; hän on kuin onkin saanut hommattua iskälle joululahjan – ja mikä parasta, ihan itse!

***

Viimeinen kouluviikko hujahtaa ohi kuin siivillä. Vaikka Miikalla ei suklaajoulukalenteria olekaan, hän laskee päiviä jouluun. Aattona he kantavat sisään vanhan muovikuusen, jonka pelastivat marraskuussa roskalavalta, koristellen sen värikkäillä nauhoilla ja Miikan pienenä askartelemilla joulutontuilla. Muuten heidän jouluaattonsa ei hirveästi poikkea tavallisesta viikonlopun päivästä. He tekevät tortilloja punalaputetusta jauhelihasta, pelaavat Cluedoa ja katsovat Yle Areenasta elokuvan Miikan vanhalla kännykällä. Iskällä ei ole omaa kännykkää; työpaikkailmoituksiakin iskä joko selaa Miikan kännykällä, tai polkee kahden kilometrin päähän kirjaston tietokoneelle. Mutta tänään on jouluaatto, eikä iskän tarvitse hakea töitä. Ei niitä hakemuksia kukaan kuitenkaan lukisi, kun kaikki ovat joululomalla. Jouluaaton kunniaksi he kuitenkin sallivat itselleen hieman luksusta; he paistavat pipareita valmistaikinasta, lämmittävät saunan ja lauteilla korkkaavat tölkillisen limsaa mieheen.

*

Saunan jälkeen on lahjojen aika. Se on jäänne ajalta, jolloin äiti vielä eli, ja vaikka lahjoissa ei nykyään hirveästi hurraamista olekaan, on se kuitenkin perinne, josta molemmat haluavat pitää kiinni.

Iskän ostamat kalsarit ovat juuri oikean kokoiset, ja deodorantti tuoksuu oikein hyvältä. Miika kiittää iskää ja kaivaa esiin sohvatyynyn alle piilottamansa paketin.  Mutta iskällä onkin vielä yksi ässä hihassa.

"Ai niin, melkein  unohdin tämän!"

Iskä ojentaa Miikalle kirjekuoren. Miika ilahtuu. Kuoressa on varmaan Finnkinon lahjakortti. Hän ei ole ollut elokuvissa moneen vuoteen; leffaliput ovat kalliita. Hänen ei tarvitse teeskennellä ilahtunutta. Iskä tuskin onneksi edes aavistaa, mistä hän oikeasti on salaa haaveillut.

Mutta kun Miika avaa kirjekuoren, siellä onkin lappunen, jossa lukee: katso vaatekomeroon. Miika tekee työtä käskettyä. Komerossa on iso musta pahvilaatikko, jossa lukee suurin painetuin kirjaimin BAUER. Miikan sydän alkaa jyskyttää kiivaasti. Hän nappaa laatikon komeron lattialta ja kiikuttaa sen olohuoneeseen, yrittäen turhaan esittää rauhallista avatessaan laatikon.

Laatikossa on jääkiekkoluistimet.

Tämä ei ole kirpparilöytö. Miika näkee heti, että luistimet kiiltävät uutuuttaan; kosteutta imevä pikku pussukkakin on vielä paikoillaan luistinlaatikossa. Miikan sydän on pakahtua riemusta – ja samalla hän pelkää, että iskä on tehnyt jotain tyhmää pystyäkseen tähän; ottanut pikavipin tai ryöstänyt pankin. Heidän pitää tietysti palauttaa hokkarit takaisin kauppaan – ja silti hän toivoo koko sydämestään, ettei pitäisi.

""Iskä!" Miika huudahtaa. "Mitä hel… mistä sinä tiesit?"

Iskä hymyilee.  "Kuulin liikunnanopettajaltasi, että sinulla on intoa ja ilmeisesti myös lahjoja jääkiekon pelaamiseen. Mikäs lappunen tuolta pilkistää?"

Iskä osoittaa muina miehinä toisen luistimen sisään työnnettyä pientä kirjekuorta, jossa on paikallisen jääkiekkoseuran logo. Miika ottaa kirjekuoren, avaa sen ja löytää paperin, jossa lukee:

Hei Miika! Olemme kuulleet rakkaudestasi lajiimme, ja olemme iloisia voidessamme ilmoittaa, että sinulle on myönnetty paikka jääkiekkokoulussamme. Tervetuloa kokemaan kanssamme liikkumisen riemua!

Kirjeen on allekirjoittanut jääkiekkoseuran johtaja. Miika ei ymmärrä yhtään mitään. Miten tämä voi olla mahdollista?

"Mutta iskä!" Hän pakottaa itsensä sanomaan asian, jota ei haluaisi sanoa. "Nämä luistimet ovat ihan kamalan kalliit! Eihän meillä ole tämmöisiin ---"

Miika jättää lauseen kesken; hän ei halua nolata iskää. Iskä katsoo häntä ja hymyilee.

"Varaa, vai mitä? Ei olekaan. Siksi otin yhteyttä hyväntekeväisyysjärjestöön, joka järjestää harrastusmahdollisuuksia vähävaraisten perheiden lapsille. Heidän kauttaan kaikki järjestyi. Urheiluliike lahjoitti luistimet, ja opettajasi suosituksen ansiosta urheiluseura myönsi sinulle ilmaispaikan jääkiekkokoulussa."

Miika syöksyy iskän luo ja kaappaa tämän karhunhalaukseen.

"Kiitos miljoonasti, iskä!... Sinä olet paras!"

"Kiva kun kelpasi", iskä myhäilee. "Mutta mitä minä minun vanhat silmäni näkevätkään? Et kai sinä ole mennyt tuhlaamaan vähiä rahojasi ja ostanut minulle lahjan?"

Miika katsoo sohvatyynyjen alta esiin pilkottavaa, sanomalehtiin käärittyä lahjaa. Vielä eilen lahja oli tuntunut hyvältä, mutta yhtäkkiä häntä hävettää. Iskä on juuri antanut hänelle parhaan lahjan, mitä hän ikinä osaisi kuvitella – ja mitä hän itse antaa isälleen? Kirpparilta ostetun kämäisen kahvimukin!  Mutta nyt on myöhäistä katuakaan.

"Jouluja, iskä!" Miika mutisee, ja tyrkkää paketin iskän syliin. Hän ei kehtaa edes katsoa iskää silmiin, kun tämä repii paketin teippejä auki. Vasta hiljaisuus saa hänet nostamaan katseensa. Iskä istuu kahvimuki sylissään, kyyneleet silmistä valuen.

"Kiitos, Miika!" Iskä saa sanottua. "Tämä on paras lahja koskaan."

Miika syöksyy halaamaan iskää, rutistaa niin lujaa kuin käsistä lähtee. Ja jokin syvällä hänessä aavistaa, että kumpikaan heistä ei tule unohtamaan tätä päivää – se kulkee heidän mukanaan, niin kauan kuin elämää riittää.

© Virva Guttorm