Joulu avautuu etelässä harmaana ja koleana. Vesisade piiskaa pyörätietä, kun Johanna polkee töihin.

- Aargh! Vaihtovaatteet jäivät kotiin! Hän parahtaa. – Noh, näillä mennään.

Joulunaluspäivät ovat olleet yhtä juoksua aamusta iltaan. Kotona pitää ehtiä hoitamaan jouluaskareet ja pitkät työpäivät hoivakodissa verottavat omansa. 

 

Perille päästyään Johanna purkaa tunteitaan työkaverille.

- Ymmärrän, että jonkun täälläkin pitää hommat hoitaa joulunakin, mutta tämä on jo kolmas perättäinen joulu minulla. Lapset kyselee surullisena, etkö äiti ole tänäkään jouluna kotona?

- Voi kyynel! Toteaa Tyyne, työhönsä kyllästynyt rouvasihminen tylysti. Johanna jää huuli pyöreänä katsomaan Tyynen perään, kun tämä poistuu paikalta totisena ja harmaana kuin ulkoilma.

- Olipas siinä empaattinen vastaus! Johanna miettii. - Vaikka olisihan tuo pitänyt tietää, ettei Tyynen sanavarasto ole näiden vuosien aikana kasvanut. Noh… ei auta kuin kääriä hihat ja alkaa hommiin. 

Johanna suuntaa kohti päivän ensimmäistä potilashuonetta.

- Päivää Teuvo! Mitenkäs se on päivä lähtenyt käyntiin?  Onko huolia, murheita, turh…toiveita?

- Kiitos kysymästä, ihan hyvin on päivä lähtenyt käyntiin! Vastaa Teuvo, varsin virkeä ja suhteellisen hyväkuntoinen vanhus. - Käytiin aamulla terassilla haukkaamassa happea ja katsomassa lintulaudan tiaisia.

-  Sehän on mukava, että olet ulkona päässyt käymään! Johanna hymyilee avatessaan verhot.

Teuvo hieroo ohimoitaan ja lisää, että vähän päätä särkee. - Saisinko särkylääkkeen?

- Voi toki saat! Haen sen heti.

Johanna vie särkylääkkeen Teuvolle ja jatkaa seuraavan asukin luo.

- Päivää Eero! Mites täällä sujuu?

Eero on ollut heillä jo pitkään; muistisairas ja mieliala vaihtelee kovasti päivänkin sisällä.  Eerolla on  ajoittain myös psykoottisia oireita.

- Jaa että mitä? Eero kysyy kyräillen Johannaa epäluuloisesti.

-  Että mites täällä menee? 

- Perkele, mites täällä!  Ollaan sodittu koko päivä tankkeja vastaan molotohvin koktaileilla!

Johanna katsoo ympärilleen. Seinän vierestä lattialta löytyy kaksi särkynyttä kukkavaasia, sukkia ja tyyny.

- Nyt pitäis miinat raivata ja ajaa viholliset asemistaan… perkele!

- Ei nyt sodita enempää. Nyt tuli rauha, ja tanner pitää siivota, Johanna määrää, mutta Eero ei ota tyyntyäkseen.

- Rauha perkele! Sinä et päätä rauhasta! Alta pois… tankki tulee!

- Älä hyvä mies heitä sitä herätyskelloa!

Johanna ehtii juuri ja juuri estää Eeroa heittämästä kelloaan. Eero katsoo häntä pilkallisesti.

-  Herätyskelloa, muka! Etkös näe, että kasapanoshan tämä on!... Kusellekki pitäis päästä, kun vain sotimiselta joutais. Vihollinen painaa päälle koko ajan!

- Kyllä me nyt tässä välissä joudetaan, Johanna rohkaisee ja lähtee taluttamaan Eeroa vessaa kohti. - Mennään, mennään!

Eeron tasapaino on heikko ja jalat heikentyneet niin, että hänen on vaikea kävellä ilman tukea. Lyhyillä askeleilla he taapertavat vessaa kohti.

– No niin! Istupas siihen pöntölle.

Eero istuu, ja tarraa Johannaa pakarasta. - Huora perkele!

- Nyt Eero! Minua ei huoritella, eikä puristella. Onko selvä! En ole täällä kuuntelemassa huoritteluja, enkä muutakaan ala-arvoista! Johanna kivahtaa. - Melkein tekee mieli saanoa, että kävelepä itse tuonne huoneeseen takaisin! En ole kävelyttämässä täällä tuollaisia soimaajia!

Eero istuu hiljaa.  Varmaan hän jotain ymmärtää, mutta kohta se taas jo unohtuu.

- Joko tarpeet tuli?

- Jo.

Johanna pukee kertakäyttökäsineet ja pyyhkii Eerolta takamuksen.

- Perkele, painu vittuun saatana!

Johanna ymmärtää, että Eero varmaan solvaa häpeän kautta - mutta ei sitä silti ole aina helppo kuunnella. On tämäkin hommaa…. välillä sylettää koko työ niin hillittömästi! Johanna miettii itsekseen. – No niin, ponnistapa avuksi jaloillasi. Yy kaa koo… hop! Housut vielä jalkaan ja mennään. Tahdotko takaisin huoneeseen, vai saliin?

Eero vastaa: - Saliin.

He kävelevät taas lyhyin askelin päiväsalia kohti. Eero puristaa tiukasti käytävän kaidetta. Seinillä on asukkaiden lastenlasten piirtämiä kuvia, ne tuovat tunnelmaa muuten ankeaan laitokseen. Lattia on sinertävä, seinät ovat kaiteen alta beiget ja yläpuolelta valkoiset.

Toisinaan,  mielialasta ja hetkestä riippuen, tuntuu käytävä loputtoman pitkältä, kun  Johanna taluttaa asukkaita saliin. - Miten menee, Eero? Vieläkö jaksat, vai täytyykö levähtää?

- Jaksan jaksan! Vaikka pippurin kasvumaille!

- Hyvä, sitten jatketaan!

 

Liisa, Lempi, Aarre ja Auli jo istuvat valmiina salissa. Liisa on kova puhumaan, hieman pyöreä lyhyenläntä mummo, lähes aina hyväntuulinen ja lauleskelee paljon. Liisa osallistuu myös päivän aktiviteetteihin innolla. Liisalla, kuten Eerollakin, on muistisairaus, joten Johanna tietää jo valmiiksi, mitä juttuja saa tänään heiltä kuulla. Lempi on hyvin yksinäinen, vaatimaton, usein alakuloinen vanhus. Häntä ei juuri käydä katsomassa vanhainkodilla, eikä häntä koskaan ole haettu omaisten luokse lomille. Vaatteet Lempillä ovat virttyneet, ja hän on paljon omissa oloissaan.

Aarre oli työelämässään hitsaaja. Hän on touhukas vanhus, jonka perään saa olla koko ajan katsomassa. Aarre työllistääkin hoitajia aika paljon. Myös hänellä on pitkälle ehtinyt muistisairaus. Muuten hän varmastikin pärjäilisi kotonaan, hyväkuntoinen vaari kun on. Auli on pyörätuolipotilas, hyvinkin tolkku mummo. Auli istuu usein salissa kutomus sylissään ja puhelee vähän kaikkien kanssa.

-  Jaahas, Aarrella on vieraita. Terve vaan! Kiva nähdä jälleen! Johanna tervehtii ohikulkiessaan Aarren omaisia: Tiina-tytärtä ja tämän kahta lasta.

- Terve, terve!  Tiina vastaa ja nousee kättelemään Johannaa. - Mitenkäs täällä on Aarren kanssa sujunut?

- Hyvin meillä on mennyt. Aarrea saa kyllä pitää hieman silmällä, puuhakas kun on, mutta hän on hyväntahtoinen ja iloinen.

- Me käytiin tänään Vantaanjoessa uimassa, Aarre kertoo. – Polkupyörillä! Ja haettiin kioskilta jäätelöt. Sitten kotona minä äestin Villen ja käänsin pellon ja kylvin perunat ja porkkanat. Nyt olen käymässä täällä, kun tekin olette tulleet tänne. Mikäs paikka tämä nyt taas olikaan? Taidemuseo vai? Kun on seinillä taidetta niin paljon.

Lapsia vähän naurattaa Aarren höpötys. He tietävät, että ukilla on muistissa vikaa.

- Taidemuseohan tämä, Tiina myötäilee. - Käydäänkö katsomassa talon antia?

- Vai juotaisiinko kahvit ensin? Aarre ehdottaa, ja Tiina toteaa, että juodaan vain.

Johanna tuo pöytään kahvia, pullaa ja lapsille mehua. Liisa on myös tullut kahvipöytään rupattelemaan ja lapset katsovat suu auki, kun hän tuulettaa paidalla niin, että tissit näkyvät. - Tuuletin kiinni, Liisa! Kivahtaa Tyyne.

- Miksi? Liisa ihmettelee. - Täällä on kuuma! Ja ei tämä tuuletin kuluta sähköäkään.

Lapset tirskuvat. - Ei kukaan halua katsella sen tuulettimen sisältöä, Tyyne toruu. 

Johannaa vähän naurattaa Tyynen töksäyttely. - Liisa, on parempi, ettet nostele paitaasi tässä. Se ei ole soveliasta.

- Eikö? Liisa kysyy ja tapittaa Johannaa hämmästyneenä.

- Ei se minua haittaa! Aarre tuumaa. - Senkus tuuletat vaan!

- Jokos me nyt käydään katsomassa sitä taidetta? Liisa tahtoo tietää. - Vai juodaanko ensin kaffit?

Tiinaakin hymyilyttää, mutta samalla hän näyttää hieman surulliselta nähdessään isänsä muistin heikentyneen viime käynnistä. - Juodaan vaan.

Johanna kaataa lisää kahvia kuppeihin. - Me ollaan suunniteltu hitsata tuohon saliin saunakehikko, Aarre selittää. - Huomenna alotetaan.

- Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi! Laulaa Liisa.

- Mitä kello? Kysyy Aarre?

Kuullessaan kellon olevan jo puoli yksitoista Aarre hätääntyy. - Minun pitää lähteä polkemaan kotiin!

- Älä nyt ennen lounasta lähde, Johanna toppuuttelee tottuneesti.

- Mutta kun hevonen ja muut eläimet ovat kotona! Aarre hätäilee.  – Ja perunat pitäisi kylvää.

- Kyllä ne hoitajat huolehtivat sinun perunat, Tiina lohduttaa. - Ole rauhassa vaan. Katsottaisiinko me nyt se taidenäyttely?

Aarre hörppää loput kahvit kupistaan. - Vai juotaisiinko ensin kahvit?

- Aarre saa tuota vauhtia vatsahaavan kahvista, Auli naureskelee.

- Ei me vielä tänään oo kahviteltu! Aarre inttää vastaan. – Mutta kyllä nyt täytyy mennä jatkamaan hommia. Kiitos seurasta… hyvä kun sattui tuttuja täällä käydessä. Ketäs te sitten olittekaan?

Tiinan katseessa häivähtää suru. - Minä olen tyttäresi Tiina, ja tässä on lapsenlapsesi Tuukka ja Siru.

- Tätähän täytyy juhlia, että satuittekin tänne yhtä aikaa! Aarre ilahtuu.-  Juotaisko kahvit?

- Höppänä se on! naurahtaa Auli. - Muisti kuin kanoilla… yhtään väheksymättä kanoja.

- Minä menen jatkamaan töitä. Näkemiin koko porukalle!

Aarre lähtee kävelemään käytävää pitkin ja tyhjentää siellä olevan lipastonpäällisen tavaroista lattialle.

- Kuka minun kemppiä pitää hyllynä? Hitsauskoneen päälle ei lasketa tavaroita!

 Aarre lähtee työntämään hyllyä pitkin käytävää. Johanna kuulee keittiöön jyrisevän äänen, ja arvaa mitä tapahtuu. Tiina on kuitenkin ehtinyt jo paikalle ja siirtää pöytää takaisinpäin. – Isä… tämä on hoivakodin lipasto. Viedään se takaisin paikoilleen ja laitetaan tavarat päälle.

-Elä, elä, kemppiä tarvitaan käytävän päässä! Pitää hitsata ennen ikkunan asentajia….

 

Niin joulupäivä kuluu vanhainkodilla kuin mikä tahansa päivä: arjen harmautta ja loistokkuutta. 

 

Illalla Johanna avaa varovasti kotinsa ulko-oven, mutta Ilari ei vielä ole nukkumassa. Hän tulee ovelle vastaan.

- Hyvää joulua, rakas! Miten päivä meni?

- Huora perkele! Painu vittuun! Vastaa Johanna. Ilari halaa Johannaa pitkään, ja koittaa löytää lohdutuksen sanoja. - En sano, että ymmärrän tunteesi… mutta elä anna sen mennä ihon alle. Rakastan sinua. Ei ne vanhukset sitä tahallaan tee. Koitetaan olla armollisia itseä ja heitä kohtaan.

- Kiitos kulta! Sanoo Johanna nieleskeltyään hetken. - Joko lapset nukkuvat?

- Nukkuvat, ovat nukkuneet jo pari tuntia, Ilari vastaa. - Haluatko avata lahjasi? 

- Mielelläni.

 Johanna avaa Ilarin ojentaman pienen paketin ja purskahtaa itkuun nähdessään kauniin, käsintehdyn kaulakorun.

- Käsityökurssilla tein, Ilari kertoo.

- Miten sinä olet ehtinyt? Johanna hämmästelee. – Sinullakin on ollut niin kiireinen syksy.

- Halusin yllättää sinut, Ilari vastaa, ja Johanna halaa kiitollisena miestään. - Oli siellä töissä iloisiakin hetkiä… välillä vaan raskasta kuunnella tuollaista kielenkäyttöä vanhoilta ihmisiltä.

 

Sisu, perheen koira, juoksee Johannan luokse remmi suussaan ja heiluttaa häntää.

Johanna nauraa.  – Mennään, mennään!

Kynttilöiden valaiseman olohuoneen ja lämpöä hohkavan leivinuunin lomasta he lähtevät ulos hohtavan tähtitaivaan alle.

 

© Jouko Lehtisaari